— Tekin?
Tekin? Kuka se toinen oli? Ehkä se nuori nainen, josta ajomies oli puhunut hänelle? Olivatko paikaltaan siirretty nojatuoli, kirja ja mown-hay-tuoksu merkkejä hänen läsnäolostaan? Tuo kiireesti suljettu ovi, tuo salama kreivin silmissä?… Silla ei ollut vielä nähnyt palatsissa muita kuin kreivin, Steineggen ja palvelijat. Eikä kukaan ollut edes puhunut hänelle muista henkilöistä.
Muutama tunti myöhemmin, kierreltyään palatsia pitkin ja poikin tapaamatta ketään ja viivyttyään omassa huoneessaan, hän huomasi astuessaan ruokasaliin kreivin ja Steineggen kanssa, että oli katettu neljälle henkilölle, kullekin pöydän kuhunkin ilmansuuntaan. Pohjoisen, etelän ja lännen vieras otti paikkansa, mutta idän tuntematon vieras ei näyttäytynyt. Kreivi meni ulos ja palasi kymmenen minuutin perästä antaen ottaa pois neljännen lautasen.
Luulin voivani esitellä teille sisarentyttäreni, hän sanoi Sillalle, — mutta hän ei näy voivan oikein hyvin.
Silla sanoi jonkin sanan pahoittelun osoitukseksi; Steinegge, jäykempänä kuin koskaan ennen, jatkoi syömistään katsellen lautaseensa; kreivi näytti hyvin synkistyneeltä, yksinpä kamaripalvelijankin kasvot näyttivät salaperäisiltä. Melkein koko päivällisen ajan ei tuossa puolipimeässä ja viileässä salissa kuulunut muuta kuin kamaripalvelijan kunnioittavat askeleet ja lasien, veitsien ja kahvelien kilinää, johon holvin kaiku vastasi. Raollaan olevista ikkunoista tunki sisään sirkkojen siritys, viinilehvät välkkyivät auringon paisteessa ja tuulen taivuttelema nurmi vaihteli väriään. Tuolla ulkona oli varmasti hauskempaa.
III. MENNEISYYDEN HAAMUJA.
Aurinko oli laskenut, sirkkojen ääni vaientunut. Metsäinen ranta vastapäätä kirjastoa hahmottui tummana kirkasta, oranssinkeltaista taivasta vastaan, joka heitti vielä viimeisen, lämpimän säteen salin lattialle ikkunan eteen, magnolian tummanvihreille, kiiltäville lehdille ja puutarhan sorakäytävälle. Avonaisesta ovesta tulvi sisään laakson raitis ilma ja sypresseissä lentelevien varpusten viserrys.
Kreivi istui samassa paikassa kuin aamulla ja nojaten kyynärpäätään pöytää vastaan peitti kasvonsa molemmilla käsillään. Silla vastapäätä odotti, että hän alkaisi puhua.
Mutta kreivi oli kuin kivestä, hän ei puhunut, ei edes liikahtanutkaan. Väliin vain laihat, jäntevät sormet irtautuivat otsalta jännittyen ulospäin, kääntyivät sitten takaisin ja näyttivät tahtovan tunkeutua otsaluuhun. Silla katseli yölepakon permannolla liitelevää varjoa; eläinparka löi tuskallisesti siivillään kirjahyllyjä ja kattoa voimatta löytää tietä ulos.
Myöskin vanhan aatelismiehen vakavan otsan takana taistelivat sanat tuskallisesti, voimatta löytää tietään ulos. Hetki oli omiaan hämmentämään sydämiä, jolloin valon vähetessä asiat ja oliot tuntevat itsensä vapaiksi kuin jostakin kiusallisesta valvonnan alaisuudesta; vuoret näyttävät käyvän mukavasti lepoon tasangolle, luonnon rauha laskeutuu kylien ja maalaistalojen ylitse; varjot muodostuvat ja muodot haihtuvat varjoiksi, ihmissydämessä painuvat pohjimmalle nykyhetken vaikutelmat ja pinnalle kohoaa kaukaisten muistojen sekava kulkue haamuineen, jotka hellyttävät mielen ja panevat sen hiljaisuudessa huokailemaan.