— En ole ikinä voinut sietää tuota likaista, haisevaa rääsyistä Veneziäa, joka kadottaa siekaleittain rasvaisen, vanhan ilonaisen manttelinsa, näytellen tahriintuneita liinavaatteitaan ja vanhaa, ilettävää ihoaan. Te sanotte sydämessänne: tuo mies on koko aasi! Eikö totta? Niin, toisetkin ovat antaneet minun ymmärtää sen. Oh, tietystikin. Huomatkaa, että olen muinaisten venezialaisten suuri ihailija, että minulla on sukulaisia Veneziassa ja ehkäpä jonkin verran venezialaista verta, sitä parhainta, suonissani. Mitä tehdä? Olen aika pässinpää, mutta uudessa Italiassa, jossa, Jumala paratkoon, pässinpäistä ei ole puutetta. Mistä luulette löytävänne tarpeeksi sivistyneen italialaisen, joka puhuisi teille niinkuin minä taiteesta? Suurin osa säädyllisistä ihmisistä ei ymmärrä siitä niin mitään, mutta varoo hyvin tunnustamasta tietämättömyyttään. On huvittavaa kuunnella tuollaisten teeskentelevien tyhmyrien ryhmää, heidän seisoessaan jonkin taulun tai kuvanveistoksen edessä, kuinka he hikoilevat ihaillessaan sitä, jokainen luullen olevansa tekemisissä älyniekkojen kanssa. Jospa he voisivat heittää yht'äkkiä naamion päältään, niin kuulisitte vasta naurunremahduksia.
Hän meni kolmannen ikkunan luokse ja huusi:
— Enrico!
Melkein lapsellinen ääni vastasi keittiöstä:
— Tässä olen. Tulen kohta.
Kreivi odotti hetkisen ja sanoi sitten:
— Tuo minulle tuo kirja.
Sitten hän sulki ikkunan.
Silla ei voinut erota tauluista.
— Olisin täällä koko päivän, hän sanoi.