Ja se oli totta: hän ei rakastanut taidetta eikä ymmärtänyt sitä. Hän omisti paljon tauluja, muutamia aivan erinomaisia, joita hänen äitinsä, syntyisin markiisitar B… Firenzesta, oli kokoillut, sillä tämä oli rakastanut intohimoisesti taidetta. Mutta kreivi ei ymmärtänyt siitä rahtuakaan ja kauhistutti väliin ystäviään lausuessaan kaikessa rauhassa mitä suurimpia tyhmyyksiä. Hän olisi aivan mielellään kääntänyt jonkin Rafaelin maalaaman muotokuvan seinää vastaan ja tehnyt jostakin Tizianin taulusta huonekaluverhoja. Hän ei nauttinut niistä enempää kuin maalaamattoman kankaan katselemisesta eikä olisi kaiken maailman kullasta salannut tätä mielipidettään. Vähemmän vastenmielisiä olivat hänelle vanhanaikaiset maalarit, sillä he olivat hänen mielestään vähemmän taiteilijoita ja enemmän kansalaisia. Mutta hän ei osannut perustella tätä arvosteluaan. Sensijaan hän inhosi erityisesti maisemamaalausta, jota hän piti jonkinlaisena yhteiskunnallisen rappeutumisen oireena ja joka hänen mielestään oli syntynyt skeptillisyydestä, yhteiskunnallisten velvollisuuksien halveksimisesta ja jonkinlaisesta tunteellisesta materialismista. Hän ei ollut mies hävittämään äitinsä rakastamia tauluja, mutta piti ne vangittuina eräässä pitkässä, toisen kerroksen käytävässä, ruokasalin yläpuolella, jossa aamuruskot ja auringonlaskut jäykistyivät kultaisiin kehyksiin.
Heidän astuessaan toisesta ovesta tähän käytävään, näytti Sillasta kuin joku olisi livahtanut pakoon vastakkaisessa päässä olevasta ovesta; ja hän huomasi salaman leimahtavan oppaansa silmissä. Käytävän kaikki kolme ikkunaa olivat selkosen selällään, mutta oliko mahdollista, että tuo mown-hay-tuoksu tuli ikkunoista sisään?
Yksi vanhanaikaisista nahkanojatuoleista, jotka seisoivat vakavan juhlallisina, määrätyn välimatkan päässä toisistaan, pitkin seiniä, oli vedetty vinoon ikkunan ääreen, vastapäätä mitä ihaninta Couoletton maisemaa; ja ikkunalaudalla oli avonainen, kokonaan rypistetty, mutta puhdas kirja.
— Näettekö, sanoi kreivi, sulkien tyynesti ensimmäisen ikkunan lasit, — minulla on täällä tavattoman suuria tiluksia. Omistan vuoria, metsiä, tasankoja, jokia, järviä, jopa pienen palasen mertakin.
— Mutta täällä, huudahti Silla, — on todellisia aarteita.
— Ah, kangas on hyvin vanhaa ja mitä huonointa lajia.
Näin sanoen kreivi asetti nojatuolin paikoilleen.
— Kangas! Mutta tämä venezialainen aihe, esimerkiksi!
— Ei edes Veneziakaan, jonka kuitenkin vakuutetaan olevan jotakin, miellytä minua! Ajatelkaa!
Hän otti kirjan, joka oli toisella ikkunalla, sulki sen, katsoi nimilehteä ja aivan kuin olisi tehnyt maailman luonnollisimman teon heitti sen ulos pihalle sulkien sitten ikkunan. Samassa kuului hirveä rämähdys ja kuin särkyvien lasien kilinää hiekalla. Kreivi kääntyi Sillaan päin jatkaen keskusteluaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.