/p
EMANUELE DE ORMENGO
TRIBUNATU MILITARI APUD SABAUDOS FUNCTUS
MATERNO IN AGRO
DOMUM
MAGNO AQUARUM ATQUE MONTIUM SILENTIO
CIRCUMFUSAM AEDIFICAVIT
UT SE FESSUM BELLO
POTENTIUM INGRATITUDINE LABORANTEM
HUC
VESPERASCENTE VITA RECIPERET
ATQUE NEPOTES
IN PARI FORTUNA
PARI OBLIVIONE
FRUERENTUR
MDCCVII
p/
— Niin! huudahti kreivi seisoen suorana, hajasäärin Sillan takana. — Tämä kunnon esi-isäni on maistanut kuninkaita ja sylkenyt ne suustaan, niinkuin näette. Ja juuri tämän vuoksi en ole välittänyt maistaa niitä. Minä palvelisin kuninkaita vain siinä tapauksessa, että olisi valittava heidän ja demokraattisen roskajoukon välillä. Rautainen mies, tuo tuossa! Tarvitaan vain prinssejä, ja demokratia murtuu sellaiseen ja heittää sen hylkiönä pois. Uh! Te ette usko sitä?
— Olen kuninkaalle uskollinen, vastasi nuori mies liikutettuna. — Olen taistellut hänen kanssaan Italian puolesta.
Ah, Itähän puolesta! Se on aivan oikein. Mutta te tuotte esiin yhden päivän tapauksen, kun minä sen sijaan puhun laitoksista, joita voi arvostella vuosisataisen kokemuksen nojalla. Minullakin on demokraattinen sihteeri ja pidän hänestä hyvin paljon, sillä hän on parhain ja rehellisin olento, mitä ajatella voi. Muuten, jos teillä on ihanne, en tahdo pilata sitä, olkoon se sitten mikä tahansa, sillä ilman ihannetta sydän putoaa vatsaan.
— Ja mikä on teidän ihanteenne? kysyi Silla.
— Minunko? Katsokaahan ympärillenne.
Kreivi astui järvenpuolisen kaiteen luokse.
— Näette, missä olen valinnut asuntoni; suurenmoisen luonnon helmassa, keskellä tätä upeata aristokratiaa, joka ei ole rikas, mutta mahtava, näkee ja hallitsee kauas tasankojen yli, kokoaa voimia seudun teollisuuselämästä ja synnyttää ympärilleen puhdasta ja virkistävää ilmaa eikä vaadi näitten hyvien töittensä palkaksi muuta kuin etusijansa ja majesteettisuutensa. En tiedä, ymmärrättekö te nyt, mikä on minun poliittinen ihanteeni ja minkä tähden elän maailmasta erilläni. Res publica mea non est de hoc mundo. Menkäämme.
Kreivi oli mitä valppain opas, hän käänsi Sillan huomion kaikkein pienimpiinkin esineihin, jotka vain olivat huomion arvoisia, ja selitti rautaisen esi-isänsä, palatsin rakentajan, ajatuksia, kuin ne olisivat asustaneet hänen omissa aivoissaan. Tuo vanha soturi oli rakennuttanut kaikki mahtavasti kuin suuri herra: talviasunnon ja kesäasunnon, kolme kerrosta kummassakin, keittiöitä, kellareita, makasiineja ja muita palvelusväen huoneita puoleksi maan alla, rakennustaiteelliset suuret portaat itäisessä siivessä, suuria juhlasaleja ensimmäisissä kerroksissa. Näihin oli tehnyt maalauksia eräs tuntematon maalari hillittömine mielikuvituksineen: romanttisia rakennuksia, täynnä pylväskuisteja, terasseja ja obeliskeja, sekavia sotakuvia, eräitä ratsuväen taisteluita, jotka olivat jokseenkin kaukana Leonardon edeltäjien taiteesta, tavattoman virheellisiä piirustukseltaan, mutta ei vailla eloa.
— Olen saanut kuulla hyviltä ystäviltäni, sanoi kreivi näyttäen näitä Sillalle, — että tuo maalari on ollut aika tomppeli, jopa häntä on suvaittu sanoa häräksikin. Minä en ymmärrä niin mitään kaikesta tästä, mutta sen kuuleminen tuottaa minulle suurta iloa, sillä en rakasta taiteilijoita.