Se oli yleisen hajaantumisen merkki. Kaikkien vaunujen oli jo ilmoitettu odottavan. Suudelmia, hymyilyjä, herttaisia sanoja, kiitoksia. Silla oli viimeisten joukossa, jotka tulivat puristamaan donna Giulian kättä. Tämä pidätti Sillaa.
— Odottakaa, sanoi hän. — Minä takavarikoin teidät vielä pariksi minuutiksi.
Ja hän tervehti toisia.
Sitten hän kääntyi vankiinsa päin: — Ajatelkaa, sanoi hän, — että tein teille pienen kepposen, ennenkuin tunsinkaan teitä. Älkää kysykö minulta mitään, en tahdo olla varomaton. Sanokaapa, Silla, eivätkö tämäniltaiset paljastukseni saa teitä tuleen? Lisään vielä jotakin: viime talvena tuo neiti tahtoi valokuvaanne Mutta minä sanoin: ei, kaunokaiseni, se menee jo liian pitkälle. Ja nyt, jos olette syttynyt tuleen, niin sammutan sen. Tuo neiti vihittiin eilen illalla ja on onnellinen. Tuokaa minulle kuvanne. Aina perjantaina, tiedättehän, neljän ja kuuden välillä.
— Mutta…
— Ei mitään muttaa. Menkää, menkää, ettei synny juoruja. Perjantaina siis.
Hän laskeutui portaita Mirellin jälkeen, joka oli donna Lauran seurassa. Näytti kuin he olisivat jättäneet saliin rakastettavat kasvonsa ja ottaneet eteisestä toiset tylyt kasvot. Mirelli puhui hiljaa ja kiireesti katsoen alas. Silla ei kuullut muuta kuin nämä sanat:
— Ymmärsin erittäin hyvin.
Porttikäytävässä oli hevosia, jotka nousivat pystyyn, tömistivät maata ja pitivät elämää kuin kokonainen eskadroona. Vaunupalvelijat huusivat esiin vaunuja. Silla pujahti keskelle tuota sekasortoa ja lähti kävelemään yksin.
Hän oli juuri panemassa avainta ovensa lukkoon, kun sähkösanomain kantaja lähestyi häntä.