Silla saapui puoli yksitoista asemalle. Aamu oli lämmin ja tuulinen. Viereisen puutarhan korkeiden, tummien kuusien huiput ja kaukaisien vuorien ääriviivat piirtyivät selvinä lasimaista taivasta vastaan. Junaan nousi paljon matkustavia, joita tuttavat odottivat ja tervehtivät. Jokaisessa vaunussa juteltiin, naurettiin ja meluttiin. Kun veturi oli puhkuen niellyt savuunsa tuon hälinän, tuntui Sillasta, seisoessaan tyhjällä, äänettömällä asemalla, kuin häneen olisi tarttunut se sama rautainen käsi, jonka hän kahdeksan kuukautta sitten yöllä matkustaessaan oli kuvitellut armottomasti sulkevan vaunujen ovet ja kuljettavan niin monta ihmistä kohtalon pimeyteen. Hän katsoi kaukana kiitävää junaa, ja hänet valtasi sillä hetkellä kiihkeä halu seurata mukana sen hurjassa kulussa.
Aseman ulkopuolella seisoi hevosineen sama nuorukainen kuin edelliselläkin kerralla.
— Kah, sanoi hän Sillan nähdessään. — Tehän olette sama herra kuin tuona iltana. Palatsiinko mennään, vai?
— Oletko sinä minua hakemassa?
— Sitähän minä haluaisin tässä itsekin tietää. Minun pitikin oikeastaan tulla eilen aamulla palatsin morsiusparin tavaroiden kanssa. Mutta kun menin niitä hakemaan, niin tulikin käännös takaisin. Ei lähdetäkään matkaan. Sitten eilen illalla kuorsasin kuin tukki, en kuitenkaan humalassa, vesi se minulle unta antaa. Kuulin kirotun »tak, tak» ja muija menee avaamaan (yhä vielä se joutava minulla on). Kukas siellä oli? Se Ricohan se oli, sen palatsin puutarhurin poika, tuoden sanan, että minun pitäisi olla täällä tänä aamuna kello 10. Tulla tyhjänä tähän aikaan päivästä, sellaista aasimaisuutta en minä vain tee, joten…
— Riittää, riittää! Ja kuinka kreivin laita on?
— Hyvin.
— Mitä? Eikö hän olekaan sairas?
— Näin hänet toissa päivänä. Vähän huononnäköinen hän oli, vanhannäköinen ja kyttyräselkäinen ja jos vaikka mitä, mutta hyvin hän voi. Ellei olisi sitten eilen sairastunut.
— Mitä sinulle sanottiin, kun eilen aamulla menit palatsiin matkatavaroita hakemaan?