— Ei niin mitään. Siellä oli puutarhuri jo portilla, ja minut nähdessään hän asettui keskelle tietä tehden kädellään kieltävän merkin, näin, ja sitten näin, tarkoittaen, että menisin matkaani; silloin minä tein hänelle tällä toisella tapaa merkin, että »pidä hyvänäsi», käänsin hevoseni ja porhalsin aina Leccoon asti. Palasin takaisin myöhään illalla ja menin heti maata.
Sillävälin he olivat päässeet lähtemään matkaan. Hevonen ravasi hiljalleen pää kumarassa, nuuskien tien vieriä ja pyyhkäisten parilla huolimattomalla hännän heilahduksella pois isäntänsä puoleksi leikillisiä, puoleksi vakavia piiskan läimäyksiä. Tämä lakkasi puhumasta. Puut ja kukkivat pensasaidat vierivät ohitse. Pelloilla mulperipuiden välissä joku pieni mökki nousi katsomaan ohikulkijoita ja painui taas alas piiloonsa. Kaukaiset vuoret kiersivät yhä näköään muuttaen kiemurtelevaa tietä. Tutut vuorenhuiput piilossaolevan järven lähellä ilmestyivät Sillan silmun väliin oikealta, väliin vasemmalta kasvaen sitä mukaa kuin hänen mielensä kuumeinen levottomuus.
Ajaja ei voinut pysyä kauan ääneti.
— Ah, sanoi hän, — toissa iltana oli palatsissa sitten vähän hauskaa!
— Minkä vuoksi?
— Senvuoksi, että rouva donna Marina vihittiin eilen aamulla. Ettekö sitä tietänyt? Oikeastaan heidät piti vihkiä toissa iltana, mutta kuka ties mistä syystä olivat muuttaneet mieltään. Mutta toissa iltana oli siellä oikea paholaisen hyry!
Hän kuvaili kotvan aikaa innokkaasti juhlavalaistusta, ilotulitusta ja musiikkia, mutta Silla ei kuullut siitä sanaakaan.
Marina oli siis jo todellakin vihitty ja kirjoitti hänelle tuolla tavoin ja tuolla nimellä! Tuo nimi Cecilia sähkösanoman alla oli toki täynnä elämää, ääntä ja intohimoa, se huusi hänelle: rakastan sinua, tule! Ja vain päivää häiden jälkeen! Ja olikohan kreivi todellakin sairas vai eikö? Ellei hän ollut sairas, niin miksi ei morsiuspari ollut sitten matkustanut? Hänen mielikuvituksensa kiiti kiitämistään. Yht'äkkiä hän säpsähti, kun hänen mieleensä välähti kaikkien epäilyksien keskellä palatsin, puutarhan ja järven näky, selvine yksityiskohtineen sellaisina kuin ne ilmaantuisivat hänen eteensä kahden tunnin ja kolmen neljänneksen, puolentoista tunnin perästä. Se tuotti hänelle todellista hermokouristusta; hän ajatteli, kenet tapaisi ensimmäiseksi, mitä kuulisi, kuinka käyttäytyisi Marinaa kohtaan. Ja entä, jos kreiviä ei vaivaisikaan mikään, jos kaikki olisikin ollut vain petosta! Jokaisessa tien käänteessä nuo ajatukset kiduttivat häntä yhä kovemmin. Vähän väliä hän ponnahti mietteissään uudistaen päätöksensä mennä sokeasti eteenpäin omatunto mykkänä sinne, minne olosuhteiden pakko ja vapaat intohimot veivät hänet, niin, vihdoinkin vapaat, niin monen tyhmän ja turhan taistelun jälkeen, jotka eivät olleet sovittaneet häntä ihmisten eivätkä Jumalan kanssa. Tuo valkea, puhdas juova tuossa hänen edessään, tupruttaen pölyä hänen selkänsä takana, ei ollutkaan maantie, vaan hurjasti syöksyvä virta, jota ei päässyt enää soutamaan vastavirtaa, jota oli nyt seurattava niin riemussa kuin tuskassakin millaiseen kuiluun tahansa, ja mitä syvempi se oli, sitä ahnaammin hän sitä himoitsi. Ehkä hän saisi elää jonkin ihanan hetken, ihanan kuin tuo maagillinen maisema tuolla, joka oli kuin jokin Arioston runo vallattomine kukkuloineen, kun ne hypähtelivät sikin sokin vuorilta tasangolle kantaen kaulassaan ja kupeillaan torneja, huviloita ja puutarhoja, kumarrellen viinilehtojen reunustamina alas auringon täyttämiä pikku järviä. Ja sitten…
— Sanokaapahan te, herra, alkoi ajaja puhua, — onko totta, että sillä sulhasella pitäisi olla niin paljon rahoja?
— En tiedä.