Ja mitä te tästä sanotte?
— On vielä liian aikaista, rakas neitsykäiseni. Pitäisi tietää, tuleeko toinen kohtaus. Se on selvää, ettei tuo leikki saa uudistua, muuten he surmaavat hänet siihen paikkaan. Sanoitko siitä mitään tälle nuorukaiselle?
— En, herra.
— Hyvä, kuulehan, pikku Giovanna, tahtoisin, että veisit minut katsomaan taloa. Sen jälkeen käske asettaa tuoli pylväskuistikolle, niin että saan polttaa hiukan. Ellen neljännestunnin perästä saa tupakoida, niin halkean.
Giovannan ja munkin kierrellessä palatsissa, meni Silla nojautumaan pylväskuistikon kaidepuuhun katsellen auringossa lepäävää vihreää järveä. Oliko siitä todellakin niin monta kuukautta kulunut! Vuoret ja luonnon syvä rauha ottivat taas hänet omanaan takaisin; hänestä tuntui, kuin hän ei koskaan olisikaan ollut poissa, vain uneksinut Milanosta, pitkästä talvesta ja tuskallisista ajatuksista. Mutta vanhoista, ankarista kivistä syöksähti samassa nykyisyys esiin, syöksähti kauhuna, jota kuolemantauti levittää merkitsemänsä miehen ylitse, ja ennen kaikkea naisen kuvana, joka itse pysyen piilossa täytti kuitenkin olemuksellaan koko talon. Minkä tähden hän piilotteli? Joka hetki Silla luuli kuulevansa hänen askeleensa, hänen vaatteidensa kahinan ja näkevänsä hänen ylpeän ja eriskummallisen kauneutensa ilmestyvän esiin. Ja kääntyen katsomaan pitkin tyhjää pylväskuistikkoa hän terästi kuuloaan.
Kas, tuolla hän ehkä tulikin! Ei, se oli vain Salvadorin ystävä, asianajaja Giorgio Mirovich. Hän lähestyi kävellen varpaidensa terillä, tervehti Sillaa juhlallisella »palvelijanne» ja kulki ohitse kreivin huonetta kohti, josta palasi heti takaisin kysyen Sillalta puoleksi italiankielellä, puoleksi Veneton murteella, oliko tämä nähnyt munkkia. Saatuaan kuulla, että isä Tosi oli kiertämässä palatsia Giovannan kanssa, hän lisäsi: — Tuolla herra munkilla on hiukan oudonlainen puhetapa! ja pysähtyi puhelemaan. Hän oli oikea kunnon mies ja ritarillisella alttiudella kiintynyt kreivitär Foscaan, — muinaiseen ihailunsa esineeseen, — jonkin verran äreine, juhlallisille olemuksilleen ja vilpittömine, mutta samalla varovaisine puhetapoineen. Hän yritti ottaa selville, miten Silla oli saanut tiedon kreivin sairaudesta. Silla vastasi hänelle, että kaikkihan siitä lähiseuduilla puhuivat ja että oli liikkunut huhuja suuremmastakin onnettomuudesta. Hän ei antanut ymmärtää, missä paikassa erityisesti tuo uutinen oli hänet tavannut eikä myöskään sanonut, mistä hän oli sinä aamuna matkustanut, vaikka hän ei epäillytkään, että ajomiehen kautta asia helposti tulisi tunnetuksi. Asianajaja, jota tuo epäsuora urkinta inhoitti, jätti piankin tämän puheenaiheen. Sen sijaan hän tunnusti Sillalle vastenmielisyytensä noihin epäystävällisiin seutuihin, noihin seinänsuoriin vuoriin ja tuohon haikeamieliseen taloon. Hänkin oli vanhan ystävättärensä tavoin aivan lopussa eikä toivonut muuta kuin saada kuulla piakkoin ikkunainsa alla gondolinkuljettajain tutut huudot.
Vihdoinkin munkki palasi. Silla laskeutui alas puutarhaan.
Siellä komendööri Vezza huvitteli heittelemällä leivänmuruja varpusille.
Silla vältti häntä, kulkien pihan poikki porttia kohden, sivuutti sisälaiturin matalan oven, tarkasteli veneitä, katsoi ylös palatsin oikeaan siipirakennukseen johtavia salaportaita. Tyhjää ja autiota. Hän astui ulos portista ja kuljettuaan muutaman askeleen maantiellä kääntyi…
Tuolla ylhäällä oli tuttu kulmaikkuna kiinni. Laskeva aurinko paistoi sälekaihtimiin, suureen, harmaaseen muuriin ja välkkyili magnolian kiiltävillä lehdillä pienessä riippuvassa puutarhassa. Ei elonmerkkiäkään missään. Silla teki pitkän kävelymatkan kierrellen kaikkein yksinäisimmillä poluilla ja palasi samaa tietä palatsiin. Ikkuna oli yhä vielä kiinni, vaikkei aurinko koskettanutkaan enää kuin kattoja. Silla astui sisään mielessään aavistus, ettei Marina päivän kuluessa antaisi itsestään elonmerkkejä, mutta että hän yöllä näkisi tytön.