II. SALAISUUS.
Päivällinen oli haikea. Isä Tosi nousi kohta liemen jälkeen pöydästä ja meni kreivin luokse eikä palannut enää takaisin. Kreivitär ja Nepo söivät masentunein mielin. Herra Vezza halusi jutella peläten, että tuo haikeamielinen hiljaisuus valmistaisi hänelle vaikean ruoansulatuksen. Hän valitsi asianajaja Mirovichin haastateltavakseen puhuen tälle Veneziasta, sikäläisistä ystävistään, Veneto-opistosta ja gondoleista, vetäen väkipakolla Vergiliuksenkin mukaan:
Convulsum remis, rostrisque tridentibus aequor.
Asianajajaa se kiusasi, ja hän vastaili lyhyesti, mutta komendööri jatkoi lörpöttelyään jokaisen suupalansa välillä, uskaltaen silloin tällöin pienen, syödessä terveellisen hymynkin. Silla oli vaiti niinkuin Salvadoritkin. Kreivitär tuijotti häneen yhtä mittaa, hänen kumartuessaan lusikkansa ylitse tai palvelijan tarjotessa hänelle ruokia. Silminnähtävästi hän kärsi, heitteli Nepoon ilmeikkäitä silmäyksiä, jotka sanoivat: — Nyt puhun, en voi enää olla vaiti, mutta Nepo katsoi häneen suurine, likinäköisine silmineen sulkien hänen suunsa.
Päivällisen loputtua tuli Giovanna ja kuiskasi kreivittären korvaan, että isä Tosi teki lähtöä ja halusi sitä ennen pitää neuvottelun perheen jäsenten kanssa, niinkuin asianajajan kanssa oli sovittu.
— Ilmoittakaa markiisittarelle, vastasi rouva Fosca.
— Olen jo ilmoittanut, mutta hän sanoo, ettei hän voi tulla.
— Sanokaa, että me menemme hänen luokseen.
— Oh, olen sen jo sanonut, mutta hän ei tahdo ketään luokseen.
Silla nousi heti pöydästä ja tehden äänettömän kumarruksen lähti.