— En koskaan.
— Muistatteko edes nähneenne minun hahmoani? Silla oli ihmeissään sellaisesta itsepintaisuudesta.
— Mutta en, sanoinhan jo.
— Ja kuitenkin, alkoi taas kreivi, — eräänä päivänä, yhdeksäntoista vuotta sitten, jolloin teitä oli ankarasti rangaistu, koska olitte särkenyt erään kristallimaljakon tullessanne ulos pimeästä huoneesta, jonne isänne oli sulkenut teidät useaksi tunniksi, näitte kuvani lyhyen hetken.
Silla ryntäsi pystyyn, kreivi nousi samoin, ja hetken vaitiolon jälkeen, kierrettyään pöydän hän meni puhetoverinsa luokse ja käänsi kasvonsa hämärää, sammuvaa valoa kohden.
— Muistatteko? hän kysyi.
Silla oli hämmästyksissään. Hän ei muistanut kuvaa, mutta tiesi vallan hyvin särkeneensä kristallimaljakon ja paenneensa rangaistuksen saatuaan äitinsä huoneeseen.
— Näette, että tunsin teidät jo kauan sitten. Epäilettekö? Tahdon sanoa teille kaikki, mitä tiedän teistä.
Kreivi lähti kävelemään edes takaisin puhuen samalla. Silla kuuli hänen mahtavan äänensä nousevan ja laskevan puolipimeässä huoneessa, näki hänen eriskummallisen vartalonsa tulevan valoon ja häviävän varjoon, sitä mukaa kuin hän kulki ikkunoiden ohitse.
— Te olette syntynyt vuonna 1834 Milanossa, Monte di Pietà-kadun varrella. Teidän äitinne antoi teille maitonsa, isänne antoi teille hopeaisen kätkyen ja korean lapsenhoitajan, jonka piti ihmisten nähden käydä teidän imettäjästänne. Tämä nainen kuoli kohta sen jälkeen kun oli lähtenyt teidän palveluksestanne. Te ette voinut kärsiä häntä, eikö totta.