— En muista sitä; kuitenkin on minulle niin sanottu, äitini kertoi siitä minulle useita kertoja.
— Varmasti. Tahdotteko tietää, mikä on kaukaisin muistonne? Tämä: Te olitte viisivuotias. Eräänä päivänä oli kodissanne ollut epätavallista puuhaa palvelijoiden kesken, työn touhinaa, ja taloon oli tuotu paljon makeisia ja kukkia. Illalla pantiin teidät sänkyyn tavallista aikaisemmin. Myöhään yöllä heräsitte soiton säveliin. Pian sen jälkeen avautui huoneen ovi. Teidän äitinne astui huoneeseen ja kumartui ylitsenne, hän suuteli teitä ja itki.
— Herra kreivi! huudahti Silla tukahtuneella äänellä, — kuinka te tiedätte nämä asiat?
— Muutama vuosi myöhemmin, jatkoi ilman muuta kreivin mahtava ääni, — kun olitte kolmentoistavuotias, siis vuonna 1847, tapahtui kodissanne jotakin tavatonta.
Tuo mahtava ääni vaikeni, kreivi pysähtyi kaukana Sillasta, selkä puutarhan oveen kääntyneenä.
— Eikö totta? hän kysyi.
Silla ei vastannut.
Kreivi alkoi taas kävellä.
— On ehkä julmaa, hän jatkoi, — muistutella näitä asioita, mutta minä en ole eräiden uudenaikaisten, tunteellisten heikkouksien ystävä; luulen, että on erittäin hyvä silloin tällöin mietiskellä niitä opetuksia ja elämyksiä, joita kohtalo joko suoraan tai epäsuoraan on antanut; ei pidä antaa niiden haihtua muistosta, vaan tulee uudistaa tuska, joka ne säilyttää. Toiseksi, suru on suuri rakentaja, uskokaa se; ja muutamissa tapauksissa se on lohduttava todiste siveellisestä elämänvoimasta, sillä missä tuskaa ei ole, siellä on syöpä.
— Siis vuonna 1847 tapahtui kodissanne jotakin tavatonta. Menitte muutamaksi päiväksi Sestoon C:n taloon. Vaunut, jotka toivat teidät takaisin Milanoon, pysähtyivät toisen talon edustalle Molino delle Armi-kadun varrelle. Se erosi paljon Monte di Pietà-kadun talosta, ja te olettekin elänyt siellä aivan toisenlaista elämää kuin ennen. Ei ollut enää palvelijoita, ei rikkaita loistoesineitä. Te tiedätte, missä osa noista esineistä nyt on.