— Mutta kuinka? keskeytti Silla.
— Ne myytiin, tietysti.
— Mutta minkä tähden te…?
— Se on eri asia ja siitä puhumme myöhemmin. Mitä sanoinkaan juuri…
Niin, te asetuitte asumaan viidenteen kerrokseen Molino delle
Armi-kadulle. Eräästä makuukamarin ikkunasta näkyivät nuo vuoret.
Siellä ylhäällä aloitte tekin unelmoida tavanmukaisesta suuruudesta ja
halusitte täyttää maailman nimenne kaiulla.
— Herra kreivi, minusta tuntuu, että se riittää, sanoi Silla. — Sanokaa mitä tahdotte minusta?
— Myöhemmin. Ei ole totta, että tämä vielä riittää. Tahdon kertoa teille elämästänne asioita, joita ette itsekään tiedä.
— Teihin tarttui siis tuo terveellinen suuruudenhulluus, joka tekemättömällä lupauksellaan säilytti teidät tavalliselta turmelukselta. Onnettomuudeksenne olitte päättänyt saavuttaa kunniaa kirjoituksin eikä teoin. Sallikaa minun puhua, olenhan vanha. Ja kaunokirjallisin kirjoituksin vielä lisäksi! Eikä teillä ollut luonteen lujuutta eikä luottamusta omaan itseenne, niin että olisitte kyennyt miehen tavoin seuraamaan tätä päätöstänne. Sen sijaan että olisitte sulkeutunut kammioonne kirjoittamaan, lähditte Paviaan. Mitä te opiskelitte Paviassa?
— Lakia.
— Opiskelitte siellä kaikkea muuta kuin lakia. Tiedän, halusitte rahaa tuottavaa virkauraa ajatellen äitiänne; mutta silloin piti tahtoa kuin mies, leikata puolet sydäntä rinnastaan ja kulkea eteenpäin tähteenkin kanssa. Mitä teitte palatessanne Paviasta? Julkaisitte romaanin. Ja nyt tapaus, jota ette tunne. Tuo vähäinen erä kultaa, jonka äitinne antoi teille kirjan painatuskustannuksia varten, ei ollut suinkaan, niinkuin hän sanoi ja te uskoitte, lahja äitinne sukulaisilta; päivää ennen hän oli vienyt viimeiset jalokivensä, rakkaan perhemuiston, jalokivikauppiaalle.
— Millä oikeudella, huusi Silla rynnäten kreiviä kohden, — millä oikeudella puhutte näistä asioista!