— Mikä oikeus? Hyvin joutava kysymys. Teillä on varmasti oikeus katsoa minua kasvoihin.
Kreivi soitti.
Silla vaikeni läähättäen. Kreivi meni avaamaan ovea ja odotti, kunnes kuuli askeleita käytävässä.
— Valoa! hän sanoi ja meni istumaan pöydän ääreen.
— Se ei ole totta, se ei ole totta! sanoi Silla puoliääneen. — Minä en ollut tuo kurja, josta puhutte. Näyttäkää se toteen, jos voitte.
Kreivi ei vastannut.
— Olisinhan antanut vereni ja henkeni äitini edestä —, jatkoi Silla, — jumaloinhan häntä; minähän en edes tahtonut noita rahoja, siksi, että äitini sukulaiset eivät voineet kärsiä kirjoittelemistani, ja tuntien heidät hyvin pelkäsin heidän suuttuvan äitiini minun vuokseni.
Kreivi pani etusormen huulilleen. Eräs palvelija astui sisään lamppu kädessä, asetti sen pöydälle ja poistui.
— Kun minä sanon jotakin, rakas herra, sanoi kreivi, — niin se on totisesti niin.
— Mutta Jumalan nimessä, kuka…