Kaikki kuuntelivat henkeään pidättäen. Salvadorit ja Vezza katsoivat munkkia suu auki; Mirovich piti silmiään alhaalla ja painoi leuan rintaansa vastaan; näytti siltä kuin hän olisi jo tietänyt edeltäpäin, mitä munkki oli sanonut. Tämä nousi ja asettui keskelle huonetta.
— Kas tuossa, sanoi hän osoittaen vasemmanpuolista seinää, — tuo on vuode; kreivi tavattiin tässä kohden paitasillaan, suullaan lattialla, käsivarret ojennettuina ovea kohden. Sen tekin, hyvät herrat, tiedätte. Mutta on olemassa muita asianhaaroja, joita te ette tiedä. Käytävän ovi, jonka kreivi sulkee aina vuoteeseen mennessään, oli auki. Sängystä Giovanna löysi tämän hansikkaan.
Hän veti taskustaan pienenpienen käsineen. Vezza ja Nepo tarttuivat siihen yht'aikaa ja juoksivat ikkunan luokse tutkiakseen sitä tarkkaan. Nepo huudahti heti:
— Hyvä Jumala, eihän tämä ole mikään hansikas. Kuka ties, milloin se lie sitä ollut; viisi ja yksi neljännes tai viisi ja puoli, kaksitoista vuotisen tytön käsine, nyt se ei ole muuta kuin väritön, homehtunut räsy.
— Hyvä, tuo räsy, joka ei voi kuulua kreiville, ei pudonnut hänen sänkyynsä, vaan heitettiin siihen, sillä vuode on hyvin leveä ja hansikas löydettiin litistyneenä päänalusen ja seinän välistä. Kreivin kynttilä, kynttilän nipistimet ja kuppi, joka hänellä on tavallisesti yöpöydällään, olivat hujan hajan lattialla lähellä ovea. Hän on nähtävästi itse singahduttanut ne sinne vihan vimmassa etsittyään ensin turhaan pimeässä kopeloiden tulitikkuja, jotka luultavasti oli pudottanut pöydältä, sillä ne löydettiin maasta siroteltuina vuoteen edustalle. Kuppi ainakin heitettiin, ja se oli täynnä vettä, sillä lattialla näkyi vielä räiskeitä ja kreivin oikea paidan hiha oli märkä. Ja nyt voin jatkaa. Koska kuppi siitä huolimatta oli ehyt, niin sanon, että sen on täytynyt sattua johonkin pehmeään ja kimmoavaan, joka laimensi iskun voimaa ja teki mahdolliseksi, että se putosi maahan särkymättä. Mikä se voi olla? Mutta sehän on selvää, mikä se voi ja mikä sen täytyy olla. Sen täytyy olla puku, johon tämä nappi kuului.
Nepo tarttui nappiin, jonka munkki ojensi hänelle. Se oli iso nappi peitetty azuurinsinisellä ja valkealla kankaalla. Nepo tunsi sen heti. Se kuului erääseen Marinan aamupukuun.
— Hm! En tunne sitä, sanoi hän katsoen sitä tarkkaavaisesti.
— Rouva ehkä voi sanoa meille jotakin tästä. Näyttäkää sitä rouvalle.
— Kreivitär, tarkoitatte? Oo, varmastikaan hän ei sitä tunne. Eikö totta, äiti, että nämä asiat minä ymmärrän paremmin kuin sinä? Eikö totta, että jos olisin nähnyt vaikka yhden ainoan kerran tällaisia nappeja jonkun tämän talon asukkaan vaatteissa, niin tuntisin ne heti paikalla?
Kreivitär Fosca paloi halusta nähdä napin ja luki samalla Nepon silmistä kiellon. Hän ei kyennyt päättämään.