— Oh, sanoi hän, — siinä sinä kyllä olet mainio. Mutta… sittenkin… oh? Voin kai minäkin siihen vilkaista, vai mitä?
— Mutta… luonnollisesti, vastasi Nepo, puhuen hänelle silmillään. —
No, katso vain. Vaikka turhaahan se on.
Kreivitär otti napin, nousi sohvalta ja meni ikkunan luokse, viivytteli siellä jonkin aikaa koskettaen melkein otsallaan ikkunalasia ja kääntäen selän toisiin päin, jotka kaikki odottivat vaieten.
Hän kääntyi vihdoinkin, antoi napin takaisin Nepolle ja sanoi munkille, joka katsoi häntä pää kumarassa ja kädet sivuilla:
— En ymmärrä mitään.
Munkki ei liikahtanut eikä puhunut. Katsoi vain yhtä mittaa. Hän pani merkille, kuinka kaikki uteliaisuus oli täydelleen hävinnyt kreivittären kasvoilta, suun vakuuttaessa: en ymmärrä mitään.
— Todellakin, en mitään? toisti kreivitär rauhallisella äänellä.
— Mistä se löydettiin? kysyi Nepo hätäisesti.
Munkin tuijotti yhä vaieten kreivittäreen, joka palasi takaisin sohvalle. Sitten hän liikahti ja vastasi Nepolle:
— Se löydettiin kreivin kiinni puristetusta vasemmasta kädestä. Olette kai huomannut pienen vaatesiekaleen napissa? On päivän selvää, että se repäistiin väkivalloin puvusta.