— Hm, niin, sanoi asianajaja.
Vezza heitti häneen ivallisen silmäyksen. Terävä komendööri epäili, että nappi tunnettiin ja piti varovaisena olla asettumatta tällä hetkellä Salvadorien ja munkin välille.
— Giovanna, joka astui ensimmäisenä huoneeseen, jatkoi munkki, — pani merkille kaikki nämä asianhaarat, kuitenkaan mitään ymmärtämättä. Ensin hän uskoi varkaan käyneen huoneessa, mikä on aivan mahdotonta: hän löysikin sitten avaimet, rahat, lompakon lipaston päältä, jossa ne yhä vieläkin ovat; siis ajatus varkaasta on mahdoton. Sitten hän arveli, että kreivi olisi voinut pahoin ja olisi halunnut mennä ulos apua etsimään, joka on aivan mieletöntä, sillä kuinka selittää, lukuunottamatta käsinettä tai kuppia ja kauaksi heitettyä kynttiläjalkaa, kuinka selittää ennen kaikkea, ettei kreivi soittanut? Joka tapauksessa Giovanna aavisti hämärästi, että jotakin salaperäistä tässä oli. Hän ei ole puhunut kenellekään, ettei turhaan levittäisi uskaliaita epäilyjä, mutta uskoi asian minulle, ehkä pukuni vuoksi. Ja minä tein sitten näin.
Kreivitär, Nepo ja Vezza ahmivat häntä katseillaan melkein hengittämättä.
— Sairaan älyntoiminta on hyvin sekava; kuitenkin jokin selvempi välähdys on ollut havaittavissa eilisestä tähän iltaan asti, sanoo lääkäri. Kun sain kuulla nämä asiat, tutkin kaikin, vedin johtopäätökseni ja muodostin vakaumukseni. Sitten kuulustelin sairasta.
Kreivitär Fosca pudotti suuren viuhkansa kädestään, ja se luisui alas polvilta. Hän ei kumartunut ottamaan sitä ylös, eikä kukaan muukaan liikahtanut.
— Minun täytyi kysellä häneltä useampaan otteeseen. Luonnollisestikaan en voinut vaatia, että hän vastaisi muuta kuin: kyllä tai ei. Aloitin kysymällä, oliko kukaan ollut hänen huoneessaan yön kuluessa. Ei mitään vastausta. Toistin kysymyksen. Se oli ehkä liian pitkä: hän katsoi minuun eikä edes koettanutkaan vastata, ei huulillaan eikä päällään. Silloin yritin kysyä häneltä suorastaan: mies? Ei vieläkään vastausta. Nainen? Oo! Silmät ja huulet liikkuivat, ne tahtoivat sanoa jotakin. Jätin hänet tunniksi rauhaan. Sillävälin hänen älynsä ja kielensä tila parani hieman. Hän pyysi Giovannalta juotavaa. Heti kun lääkäri oli lähtenyt, ryhdyin uudelleen kokeeseeni. Sanon: tuon naisen nimi? Hän ei vastaa, mutta hetki sen jälkeen, kun kumarrun tulitikku kädessä hänen ylitseen tutkiakseni hänen ihoaan, alkaa hän tuijottaa minuun ja änkyttää. Panen korvani lähelle hänen suutaan ja luulen ymmärtäväni sanan: famiglia [perhe], otaksun, että hän tahtoo nähdä teitä, vastaan hänelle jotakin ja käsken pysymään rauhallisena. Hän vain jatkaa; minä kuuntelen taas ja luulen ymmärtäväni toisen sanan. Koetan sanoa sen hänelle: Cecilia! Hän vaikenee heti. Olisin halunnut, hyvä herrasväki, että olisitte nähnyt, kuinka silmät laajentuivat, kuinka ne katsoivat minuun, millaisen ilmeen tuon miehen vääntyneet kasvot saivat. Nyt toinen asia. Kuka muu kuin kreivi nukkuu palatsin oikeassa siipirakennuksessa?
— Minkä vuoksi tämä kysymys? sanoi Nepo.
— Siksi, että jos sairaan lisäksi joku toinen henkilö nukkuu palatsin oikeassa siipirakennuksessa, niin tämän henkilön… (munkki kohotti ääntään ja rypisti kulmakarvojaan) sitäkin enemmän jos oli huonovointinen, olisi pitänyt kuulla ja pitäisi tietää jotakin. Neuvon herrasväkeä tutkimaan häntä hyvin.
— Minulla on kunnia vakuuttaa teille, isä, sanoi Nepo tulipunaisena kasvoiltaan ja puhuen kateederiäänellään, — että jos te tuollaisilla sanoilla tahdotte herättää luvattomia ja aivan sopimattomia epäluuloja naista kohtaan, joka piakkoin on läheisesti kuuluva minulle, niin petytte kovin ja loukkaatte niitäkin henkilöitä, joille puhutte.