— Te ette tiedä, mitä sanotte, rakas herrani, sanoi munkki matalalla äänellä ja pakotetun rauhallisesti, — te ette tiedä, että minulla on tapana etsiä totuutta, vaikka tonkien veitsellä ihmisten lihoissa ja luissa, oli se sitten ylhäisen naisen tai työmiehen, aina yhtä kylmäverisesti. Minä leikkaan ja paloittelen löytääkseni sen ja melkein aina sen löydänkin järkähtämättömänä kuin Jumalan, vähät välittäen, rukoillaanko vai kirotaanko minua etsiessäni. Ja te vaatisitte, että varoisin viittaamastakaan kaukaa siihen, mikä voisi olla totta, pelosta loukata erästä naista, teidän sukulaistanne ja ystäväänne, kun olen varma siitä, että hoitamani sairaan etu on kysymyksessä. Te nauratte minua, pahus soikoon! Muuten hyvä herrasväki, tunnette nyt asian laidan. Muistakaa, jos sairas elpyy, niin toinen samanlainen mielenliikutus tappaisi hänet siihen paikkaan. Isä Tosi on tehnyt velvollisuutensa ja menee.
Hän nousi ja katsoi kelloaan. Hänen pienet rattaansa olivat jo varmasti maantiellä palatsin tienhaarassa odottamassa.
— Selvä on, sanoi asianajaja, — ettei isä puhu tästä sanaakaan ulkopuolella…
— Se on ensimmäinen tämänlaatuinen neuvo, joka minulle annetaan, vastasi munkki, — enkä sitä tarvitse. Hyvästi, hyvä herrasväki.
— Kenen tiliin hän toiminee? kuiskasi Mirovich Nepolle munkin mentyä.
— Mitä ihmettä tohtori lie ajatellutkaan, kun neuvoi kutsumaan tuon kelvottoman, sanoi Nepo vältellen. — Jos olisin tietänyt, että hän myöhästyikin vielä päivän, niin olisin kutsunut Namiasin Veneziasta! Nyt sinun on paha olla, äiti.
— Paha, totisesti paha, vaikeroi kreivitär.
— Senkin raakalainen, hullu! Tarvinnet lepoa, äiti, sanoi Nepo aivan uudella lapsellisella hellyydellä. — Lähtekäämme ja jättäkäämme hänet yksin. Sanon sen etten minäkään enää jaksa, ellen saa hieman raitista ilmaa. Olkaa hyvä, asianajaja, ja menkää katsomaan enoa. Minä käyn hakemassa hattuni ja menen pihalle. Annatte minulle sitten tietoja pylväskuistikolta menevätkö asiat hyvin, niinkuin toivon.
Kello kymmenen jälkeen illalla Salvadorit, Vezza, asianajaja Mirovich ja Silla seisoivat ryhmittyneinä salin pöydän ympärille kuunnellen lääkäriä, joka ennen lähtöään teki selkoa sairaan tilasta. Puettuna mustaan, kaksikymmentä vuotta sitten muodissa olleeseen pukuun hän lasketteli noille kaupungin herroille vasten kasvoja joukon kreikkalaisia ja barbaarisia nimiä ja sitaatteja kirjoista ja tieteellisistä aikakauslehdistä. Lamppu suurine, tummine varjostimineen keskellä pöytää jätti ihmiset ja huoneen varjoon ja heitti pöytäliinalle pyöreän valoläikän, jonne lääkärin punaiset sormet ulottuivat. Hänen mielestään asiat edistyivät kutakuinkin tyydyttävästi. Oikea jalka oli jo saanut osaksi takaisin liikuntakykynsä, eikä käsivarsikaan ollut enää aivan eloton. Älyn toiminnassa ja puhekyvyssä edistysaskeleet olivat tosin vähemmin tuntuvat, mutta voi ja oli todella syytä uskoa, että ajan oloon voitaisiin saavuttaa paljon, jollei juuri täydellistä parantumista, niin ainakin…
Hän oli ehtinyt tähän lupaavaan käännekohtaan taudin prognoosissa, kun hän yhtäkkiä pysähtyi ja päätään kohottaen katsoi siristelevin silmin kuulijapiirinsä ylitse ja kumarsi sitten kunnioittavasti. Kaikki kääntyivät katsomaan: siellä oli donna Marina.