Silloin tuli ryhmään liikettä ja se hajaantui eri osiin.
Kreivitär Fosca ja Nepo lähestyivät Marinaa, toiset tekivät tilaa; kaikki liikkuivat hitaasti ja äänettöminä. Nepo katsoi morsiantaan suurin, tyrmistynein silmin.
— Hyvää iltaa, kuiskasi Marina. Ja kun lääkäri yhä vaikeni, sanoi hän kovemmin huolimattomalla äänellä: — Olkaa hyvä.
Ei voinut oikein erottaa, oliko hän puettu mustaan vaiko hyvin tummansiniseen pukuun. Näki vain tuon kauniin olennon ylhäiset ääriviivat, suuret silmät ja kasvojen ja kaulan yhtenäisen kalpeuden. Hän heitti silmäyksen taakseen melkein kuin tuolia hakien. Nepo tahtoi pakottaa hänet istumaan sohvaan, mutta hän valitsi nojatuolin aivan vastapäätä lääkäriä.
— Ainakin, jatkoi tämä epävarmana ja noiden suurten, häntä tuijottavain silmien magnetisoimana, — jalkojen käyttökyvyn… ehkä myöskin osaksi käsivarren liikunnan… sanon osaksi… ja ymmärryksen… kuitenkin mitä ymmärrykseen tulee, niin se on vaikeata, hyvin vaikeata.
Hän näytti tahtomattaan ottavan Marinan silmistä puheensa sävyn.
Komendööri Vezza tarkasteli läheltä noita silmiä varoen, etteivät Salvadorit huomaisi mitään. Niissä näki epämääräisen, kuumeisen tulen, ankaran uteliaisuuden ilmeen ja jotakin uutta, joka hämmästytti komendööria.
Joku astui sisään; se oli kirkkoherra, joka tuli kysymään uutisia. Don Innocenzo-parka, likinäköinen ja hämillään, ei tuntenut ketään, tervehti päin honkia ja pyyteli anteeksi imien ilmaa yhteenpuristettujen huuliensa välitse, kuin lattia polttaisi hänen allaan. Sillävälin lääkäri lähti. Huoneessa vallitsi jääkylmä tunnelma. Kumartuneena Marinan nojatuolin selkänojan ylitse Nepo kyseli puoliääneen hänen vointiaan ja pahoitteli, ettei ollut saanut nähdä häntä kahtena päivänä. Kreivitär Fosca huojui toisella puolella. Hän kumartui Marinaa kohden kuiskaten hänelle muutaman sanan, vetäytyi sitten takaisin, ettei joutuisi liiaksi Marinan ja Nepon väliin ja lankesi taas uudelleen kiusaukseen. Kirkkoherra kyseli kreivin vointia asianajaja Mirovichilta hieman syrjässä. Silla ei ollut liikahtanutkaan koko aikana. Marina oli sisään astuessaan katsahtanut häneen hetkisen ja naulinnut, melkeinpä kivetyttänyt hänet paikalleen.
Marina nousi.
— Haluaisin sanoa sanan herra Sillalle, sanoi hän. Tämä kumarsi tavattoman kalpeana.