— Niin, sanokaa aina niin. Muistatteko?
Silla puristi silkin hienoa, tuoksuavaa kättä omiinsa. Hän pelkäsi olevansa kylmä, melkein ilman aisteja tuona hetkenä. Hän veti huulilleen käden ja painoi intohimoisesti huulensa valtasuonta vastaan.
— Sanokaa minulle, muistatteko? toisti Marina.
— Oi Cecilia!
Hän käänsi käden painaen nopeasti kasvonsa alas sitä vastaan, puristi sitä silmilleen ja puhui suonenvedontapaisesti:
— Jospa tietäisitte, minulla ei enää ole olemassa maailmaa, ei sukulaisia, ei ystäviä, ei menneisyyttä, ei tulevaisuutta, ei mitään, ei mitään, ei muuta kuin te, ottakaa minut, ottakaa minut kokonaan!
Hän koetti kiihoittaa itseään ja onnistuikin. Hän veti pienen käden huulilleen, ajatteli omaa katkeraa elämäänsä, kieroa maailmaa, ja upotti siihen intohimonsa tuskallisen väristyksen, joka lävisti Marinan veren tunkien aina sydämeen saakka.
— Ei, ei, sanoi tämä katkonaisesti ja voimattomalla äänellä. — Ei nyt.
Kummallakin oli kuume.
— Milloin muistitte? kysyi Marina.