Hän oli takertunut ajatukseen Cecilia Varregasta, joka toisessa maa-elämässä löytäisi uudelleen ensimmäisen rakkautensa.
— Eilen illalla, sanoi Silla luullen ymmärtäneensä kysymyksen. — Eilen illalla rouva de Bellan luona, joka puhui minulle, teistä; sitten soitettiin siellä kappaleita, jotka särkivät sydämeni ja vetivät pinnalle niin paljon. Palasin kotiini melkein hulluna ja löysin teidän sähkösanomanne. Silloin minulle selveni kaikki, tunsin teidän kohtalonne tarttuvan minuun ja kuljettavan minut tänne. Antakaa minun pidellä tätä kättä, tätä suloista kättä. Ette tiedä, kuinka suuri on intohimoni! Tuntuu siltä kuin kuolisin, ellen saa sitä sanotuksi ja kuitenkaan en voi puhua. Tahtoisin vajota ikipäiviksi teidän kanssanne tähän kuiluun, joka kutsuu minua.
Hän veti luokseen voimattoman, vangitun käden, käsivarren ja koko olennon.
— Huomenna, kuiskasi Marina vastustaen, — huomenillalla yhdentoista jälkeen sisälaiturin portailla.
Silla ei tahtonut laskea kättä ja painoi siihen yhä tyydyttämättömät huulensa.
— Tulkaa, sanoi Marina yht'äkkiä kiihtyneenä, seuratkaa minua matkan päässä, älkää puhuko minulle ja jättäkää minut ovelle. Arvasinhan sen.
Silla ymmärsi ja totteli. Kuljettuaan pari askelta näki hän jonkun pimeässä. Se oli Catte.
— Aa, oletteko täällä, markiisitar. Etsin teitä joka puolelta. Hänen
Ylhäisyytensä käski minun tuoda tämän hartiahuivin teille.
Marina ei alentunut edes vastaamaan, vielä vähemmin katsomaan palvelijattareen. Ovella hän tervehti kylmästi Sillaa ja hävisi eteiseen.
Silla kulki pihan poikki, nousi kiviportaita ja poikettuaan niiltä sivulle istuutui nurmelle sypressin alle. Hän viipyi siellä kauan hengittäen täysin siemauksin puun voimakasta tuoksua ja nostaen silmänsä sen korkeaa, tummaa pylvästä pitkin aina tähtiin saakka.