Myöhemmin kreivitär Fosca, sulkeutuneena makuukamariinsa Nepon kanssa, raivosi, itki ja pauhasi munkkia vastaan, joka oli kertonut tuollaisia kauheita asioita, ja milanolaista rouvaa vastaan, joka oli ensimmäiseksi antanut hänelle tietoja Marinasta. Mitä ihmettä Marinan ja hänen enonsa välillä saattoi olla, kyseli hän itseltään, mitä ihmettä oli tämä sanonut, mitä tehnyt tuona yönä? Kreivitär vakuutti menettävänsä järkensä, sanoi tahtovansa lähteä tiehensä ja pakottaa Neponkin lähtemään tuosta kirotusta talosta ja jättämään sen isännät ja emännät ja rahat ja kaikki. Ja lopetettuaan hän aloitti taas uudelleen. Nepo vaikeni yhä myrtyneenä; ainoastaan kun hänen äitinsä kohotti liiaksi ääntään, teki hän vihaisen liikkeen. Kreivitär vastusti aluksi, sanoen: — Ja mihin sinä sitten pääset vaikenemisellasi? Silloin Nepo raivostui. Naisparka kävi nöyräksi ja alkoi vaikeroida: — Nepo, hän on hullu! Nepo, hän on hullu! Ja tahtoi kutsua asianajajan neuvotellakseen hänen kanssaan. Nepo kielsi sen niin päättävästi, että äiti luuli voivansa lukea tämän kasvoilta valmiin suunnitelman, ja kysyi mitä hän aikoi tehdä.
— Odottaa, vastasi tämä, — eikä pilata mitään.
— Mitä lahjoitukseen tulee, rakkaani, pelkään, että käy huonosti.
— Odottaa, kertasi Nepo.
— Jaaritusta!
Nepo pudisti monokkelin silmästään, tarttui äitiään käsivarteen, upotti silmänsä hänen silmiinsä ja sanoi tuhahdetulla äänellä:
— Ja jollei testamenttia ole olemassa…
Kreivitär mietti hetken katsoen häneen.
— … jää kaikki Marinalle, sanoi hän.
Nepo vetäytyi takaisin levittäen kätensä.