— Noh! sanoi hän ja lisäsi: — Ajatellaan sitten.
Seurasi pitkä äänettömyys.
— Pudotat napin, aarteeni, sanoi kreivitär hiljaa ja hellästi.
Nepo katsoi nappia, joka riippui hänen puvustaan ja vastasi samalla äänellä:
— Momolo ei sitten milloinkaan pidä huolta mistään. Menen kreivin luokse.
— Entä tämäniltainen kuje? sanoi kreivitär hänen mennessään. —
Mainiota, eikö totta?
— Se ei anna minulle minkäänlaista ajatuksen aihetta, sanoi Nepo.
— Ja kuulithan millä tavalla Catte oli nähnyt heidän palaavan takaisin. Ja Marinan sanoista päättäen uskon, ettei hän ole tehnyt tälle anteeksipyyntöjä eikä sanonut kohteliaisuuksia. Saatpa nähdä, että huomenna, ellei jo tänä yönä, mies laputtaa tiehensä. Mitä muuta voit ajatellakaan? Sen jälkeen kun hän viime kerralla meni sillä tavoin ja siitä syystä? Mirovichille hän on kertonut, kuinka oli tullut tänne; sanoi kuulleensa lähiseuduilla kreivin sairaudesta. No niin, minä menen.
Galleriassa Nepo tapasi Catten jaarittelemassa asianajajan ja Vezzan kanssa, jotka polttelivat. Nähdessään isäntänsä Catte laputti kiireesti tiehensä; toisilla taas ei ollut mitään uutisia kreivistä tohtorin lähdön jälkeen. Nepo poistui varpaillaan, ja toiset jäivät juttelemaan. He puhelivat näistä kummallisista tapauksista, joiden todistajina olivat, Vezza itsekkään uteliaan mielenkiinnolla, Mirovich jonkin verran surkutellen kreivitär Foscaa kohtaan tuntemansa vilpittömän alttiuden vuoksi. He tekivät tuhansia erilaisia otaksumia ja joutuivat aina lopuksi sanomaan samaa kuin kreivitär Fosca, nimittäin, etteivät ymmärtäneet mitään. Mirovich veti loppupäätöksen:
— On todellakin syytä sanoa niinkuin Chioggion saarelaiset: »juuri kun on oikein miettinyt, huomaakin erehtyneensä».