— Muistatko tuota iltaa pylväskuistilla ja naista, jota syytit ja jonka vuoksi minä suutuin?
Silla oli yhä vaiti.
— Etkö muista? Kreivitär Varrega d'Ormengoa.
— Kyllä, sanoi hän muistaen yht'äkkiä ja odottaen tuskaisesti, että Marina selittäisi tarkemmin. Mutta tämä painoi päänsä hänen olkapäätään vastaan ja purskahti itkuun, sanoen pari sanaa, joita Silla ei kuullut Silla painoi kasvonsa tämän hiuksia vastaan ja pyysi häntä toistamaan sanansa.
— Minä se olen, sanoi hän yhä nyyhkyttäen. Mutta samassa hän säpsähti Sillan vaistomaista liikettä ja hänen tuhahdettua, tuskallista huudahdustaan, astui askeleen taaksepäin ja huudahti:
— Sinä et siis usko?…
— En ikinä! pääsi Sillalta.
Sana, tuskin äännetty, enemmän arvattu, kaikui yhä.
Marina ei itkenyt enää. Hän sanoi hiljaa:
— Kuinka alhaisia olette kaikki! Hyvä Jumala! Oli aika jolloin kukaan ei olisi uskaltanut sanoa Corrado Sillaa alhaiseksi, mutta tuo aika oli jo mennyt, hän tunsi sen katkerasti.