— Miksi nimitit minua Ceciliaksi tuona iltana?
— Koska olin keksinyt, että olit kirjeiden Cecilia.
Hän mietti hetkisen ja sanoi sitten tyynesti:
— Luonnollisestikin, olinhan sen jo arvannut. Mutta eilen illalla, lisäsi Marina entisellä kiihkolla, — mutta muutama hetki sitten, miksi sanoit muistavasi?
— Siksi, että luulin sinun puhuvan meidän kirjeenvaihdostamme ja hetkestä, jolloin puristin sinua syliini sisälaiturin portailla.
Marina istahti arkulle, kaivoi sieltä esiin käsikirjoituksen ja näytti vajoavan muutamiksi hetkiksi noiden vanhojen, keltaisten paperien lukemiseen; sitten hän nousi äkkiä ylös.
— Kerron sinulle salaisuuden, joka koskee sinua itseäsikin, sanoi hän ja sammutti molemmat kynttilät arkun kannelta, sitten toiset pianon päältä ja kirjahyllyltä, rauhallisesti ja sanaakaan sanomatta kuin nuo liekit olisivat olleet eläviä olentoja, jotka voisivat kuunnella. Vain makuukamarin avonaisesta ovesta tunki kalpea valo lattialle ja läheisimpiin huonekaluihin.
Marina tarttui Sillan käsivarteen ja vei hänet kaikkein pimeimpään nurkkaan käytävän oven vierelle ja kuiskasi:
— Sinä et tiedä kuka olen.
Toinen ei ymmärtänyt eikä vastannut; tuo muodoton aavistus kohosi kaameana hänen mieleensä.