Marina ryntäsi äkkiä istualleen.
— Mutta etkö sanonut muistavasi?
Sillan sisällä liikahti kuin paholainen, jota nuo joutavat lörpöttelyt ärsyttivät, joka ei välittänyt siitä, ymmärsikö hän vai ei. Jääkylmine käsineen hän tarttui Marinan käsiin, painoi hänet väkivalloin pitkäkseen selkänojaa vastaan ja kumartui vastaamaan hänelle.
— En tiedä mitään, en muista mitään. En ole koskaan ennen elänyt, en milloinkaan ennen tätä hetkeä. Tiesin, että tämä hetki oli tuleva ja ja himoan nauttia siitä.
Hänet valtasi huimaava tunne, kuin hän putoaisi pohjattomaan syvyyteen, ja halusi kiihkeästi suistua yhä alemmaksi ilman nousun toivoa.
— Älä purista minua noin, sanoi Marina ponnistautuen irti hänen käsistään.
— En tahdo! huudahti hän, kun Silla ei totellut. Hänen katseessaan ja äänessään oli niin ylpeä käsky, että Silla päästi hänet irti heti. Marina nousi seisoalleen ja loittoni hitaasti, pää kumarassa, kääntyi sitten äkkiä ympäri ja polki jalkaansa lattiaan.
— Mutta muistele, muistele! huusi hän.
Väristys kulki Sillan veren lävitse viilentäen sen hehkua. Jokin muodoton, kauhea aavistus alkoi kohota hänen sisällään.
Marina kysyi kiihkeästi: