Kynttilöitä oli sytytetty arkun alaslasketulle läpälle, avonaiselle pianolle ja matalalle kirjahyllylle. Sänkykamarin avonaisesta ovesta tunki heikko valo. Suuria kimppuja vaaleansinisiä glysiinejä ja valkeita ja keltaisia ruusuja oli hajoiteltu sinne tänne.
Marina hypähti kynttilöiden valokehän keskelle vetäen Sillan mukanaan ja kiersi oven lukkoon. Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Hänen silmänsä kiiluivat mykkää iloa, kaula ja paljaat käsivarret hohtivat kullalle ja koko olento loisti valkeassa puvussa azuurinsinisine, suurine koruompeluineen.
Sitten hän jätti Sillan ja syöksähti parilla hyppäyksellä pianon luokse ja alkoi, ennenkuin tämä ehti temmata häntä pois, soittaa sisilialaista aariaa Robertosta.
— Uhmaan heitä, sanoi hän antaen Sillan laahata itseään pois. — Enkö uhmannut heitä eilen illallakin, vai mitä! Eivätkä he ymmärtäneet mitään.
Silla pelkäsi, että joku pianon äänen kuultuaan nousisi ylös.
Marina nykäytti hartioitaan irtautuen hänestä ja heittäytyi melkein pitkäkseen erääseen nojatuoliin.
— Tänne näin, sanoi hän viitaten Sillaa istumaan maahan viereensä. — Ja nyt kaikki muistosi!
Silla ei vastannut.
Ensiksikin tanssiaiset, lisäsi Marina heti. — Etkö ymmärrä? Tanssiaiset
Doria-palatsissa! hän polki kärsimättömänä jalkaansa.
— En ymmärrä, sanoi toinen.