— Kiitä Jumalaa, sanoi hän.
Tällä kertaa tuo peloittava nimi leikkasi häntä kuin kylmä teräs. Hän vaikeni hämmästyksen vallassa ristityin käsin. Marina oli vaiti muutaman hetken odottaen, että toinen rukoilisi ajatuksissaan, pani sitten oikean kätensä hänen käsivarrelleen ja kuiskasi: — Ja nyt lähtekäämme! ja kääntyi nousemaan portaita ylös.
Silla antoi vaieten vetää itseään pysyen porrasta alempana.
He saapuivat tasanteelle, josta portaat kääntyivät oikealle.
— Tulehan, sanoi Marina laskien hänen käsivartensa vapaaksi ja kiertäen omansa hänen vyötäistensä ympäri. Painoi sitten suunsa hänen korvaansa ja kuiskasi jotakin.
Silla unohti äskeiset käsittämättömät sanat, huumaantui ja aikoi vastata.
— Hiljaa nyt, sanoi Marina pannen vasemman kätensä hänen huulilleen.
Sitten hän työnsi erään pienen oven auki ja he astuivat käytävään. Hän piti Sillaa kädestä kulkien varovaisesti edellä pitkin seinänviertä. Yhtäkkiä hän pysähtyi kuunnellen ja luullen kuulevansa askeleita ja ääniä.
Äänet tulivat alakerrasta kreivin huoneen viereisestä käytävästä, mutta Marina ei välittänyt sen enempää niistä, vaan kulki edelleen. Hän tarttui ovenripaan ja kiersi lukkoa. Valovirta välähti käytävään ja ruusujen lemu tulvahti Sillaa vastaan. He astuivat sisään.
Se oli vanhanaikainen huone.