Silla luki: »Ne sanoivat, että syntyisin uudelleen, että vielä kerran eläisin täällä, rakastaisin Renatoa ja hän rakastaisi minua, sanoivat vielä toisenkin asian, hämärän, käsittämättömän, ehkä nimen, jota hän silloin kantaisi.»
— Ja sinä et muista? sanoi Marina surullisesti.
Silla ei kuullut häntä käsikirjoituksen viehätyksen valtaamana ja jatkoi äänettömänä lukemistaan. Toinen, kohta sai hänet kauhun valtaan pakottaen hänen kohottamaan äänensä lukiessaan:
»Silloin, silloin tahtoisin minä nousta paareiltani ja puhua.»
— Ja minä puhuin, sanoi Marina, — toissa yönä, aivan kuin olisin paareiltani noussut ja haavoitin hänet kuoliaaksi.
Silla ei välittänyt kuunnella häntä ja jatkoi lukemistaan. Päästyään sanoihin: »Kun seuraavassa elämässäni olen löytänyt ja…» tempasi Marina käsikirjoituksen hänen kädestään, tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja painoi sen alas.
— Ja sinä et uskonut! sanoi hän. — Mutta annan sen sinulle anteeksi, sillä rakastan sinua, sillä Jumala, näetkö, Jumala tahtoo niin, ja enhän minä itsekään aluksi uskonut. Katso, näin polvistuin minä tässä. Näin.
Hän lankesi polvilleen ja nojasi käsivartensa ja päänsä arkkua vastaan.
— Ja mietin, mietin, etsin muistoistani. En löytänyt mitään. Mutta sitten usko välähti minuun kuin salamanisku ja minä uskoin, lisäsi hän nousten pystyyn ja pannen kätensä Sillan olkapäille. — Ja nyt, muutama päivä sitten, muistan kaikki, yksin pikkuseikatkin. Hän vaikeni katsoen Sillaa silmiin pää alas painuneena ja sanoi hellästi:
— Etkö ymmärrä, että olen ollut, että sieluni on ollut haudassa niin äärettömän kauan, ennenkuin se pääsi irtautumaan tuosta toisesta hirveästä asiasta! Puhu minulle rakkaudesta, etkö näe, kuinka paljon olen kärsinyt. Huuleni ovat sydämelläsi, tahtoisin nähdä sinne sisälle, auttaa sinua löytämään. Ja tiedätkö, rakastin sinua heti ensi hetkestä, heti paikalla.