Sillan järki pimeni uudelleen lukemansa sekä Marinan pehmeän kauneuden ja hänen lempeän, kosketustakin huumaavamman äänensä vuoksi.
Tämä kohotti päätään.
— Mutta minä en tahtonut, sanoi hän. — Minun on tunnustettava sinulle kaikki. Luulin, että kreivi Cesare oli antanut sinun tulla tänne minun vuokseni ja tahdoin vihata sinua; olisin purrut sydäntäni, koska se sinut nähdessäni ja sinua kuullessani sykähteli. Ah, tuona iltana veneessä, ylpeiden sanojesi jälkeen, jos vain olisit uskaltanut! Kun saatoit minut takaisin kappeliin…
— Sisälaiturille, sanoi Silla tahtomattaan.
Marina teki kärsimättömän liikkeen.
— Ei, vaan kappeliin; etkö muista? Kun saatoit minut sinne ja jätit minut heittäen vasten kasvojani ensimmäisen nimeni, niin kaaduin kuin kuollut maahan. Tulin sitten taas tajuihini ja ymmärsin kaikki; sanoin itselleni: hän se on! hän se on oleva! ennemmin tai myöhemmin, kaikkia, kaikkia vastaan hän se on oleva ja täällä! Sitten tulivat Salvadorit tänne. Tiedäthän, että he ovat d'Ormengojen sukulaisia? Silloin Jumala, sillä Jumalan tahto loimusi kirkkaana kaikissa näissä asioissa, antoi minun nähdä kostoni, joka johtui suorastaan itsestään. Tiedätkö, samana iltana kun avioliittoni sovittiin, kun olin antanut myöntävän vastauksen, oli minulla kauhea lamautumisen hetki… sain tietää, että Lorenzo olit, sinä. Häät määrättiin 29 päiväksi huhtikuuta. Minä kirjoitin Pariisiin, ei, ei Pariisiin, vaan Milanoon; kuinka nuo nimet sotkeutuvat päässäni! Halusin tietää tuhansia asioita sinusta. Ja sinä et mennyt koskaan Giulian luokse. Sillävälin huhtikuun 29 päivä lähestyi. Kun ajattelen, kuinka kylmä ja varma olin alussa! Viimeisinä päivinä en ollut enää rauhallinen. Minulla oli joka yö kuumetta. Tahdoin mennä naimisiin hänen kanssaan ja tallata hänet jalkoihini sinun rakkautesi vuoksi, mutta sinua ei koskaan kuulunut. Siirsin häät päivää myöhemmäksi. Kohotin käteni vuoteessani Jumalaa kohden. Silloin hän kosketti minua tänne.
Marina tarttui Sillan käteen ja vei sen otsalleen.
— Hän kosketti minua tänne, ja silloin käsitin, mitä minun oli tehtävä. Menin alas ja puhuin hänelle. Seuraavana iltana lähetin sinulle sähkösanoman. Ja silloin sinä?
Silla tunsi hulluuden vetävän häntäkin hurjasti valtaansa. Seinät, arkku, Marinan silmät ja yksinäinen kynttilä pyörivät huimaavaa vauhtia ympäri. Hän ei ehtinyt vastata, sillä sänkykamarista käytävään vievällä ovella kaikui useita iskuja ja se vedettiin rajusti auki. Vieras, jota ei vuosikausiin oltu nähty palatsissa, oli palannut jälleen yösydännä, tunti sitten, silloin kun Silla odotteli Marinaa laiturin portailla. Giovanna valvoi horroksiin vaipuneen kreivin vuoteen vierellä, toiset nukkuivat suloisessa kevätyössä, uneksien mikä Milanon humusta, mikä Venezian rauhasta, kuka perinnöstä ja kuka Ninan lumivalkeista käsivarsista. Joka portti, joka ovi oli avautunut tuolle vieraalle hänen palvelijainsa mykkinä ja peloissaan totellessa, ihmeissään herransa odottamattomasta tulosta. Hän oli noussut aina kreivin huoneeseen asti, ja jokainen kivi talossa kuiskasi naapurilleen hänen kolkkoa nimeään:
Kuolema.