— Antakaa olla, sanoi hän, — jatkakaa, jatkakaa, älkääkä hylätkö häntä.
Nepo oli löytänyt oikean avaimen, avannut lipaston ja hetken etsinnän perästä saanut käsiinsä kokoonkäärityn paperin. Hän vei sen lähelle kynttilää, jota piti vasemmassa kädessään, ja luki päällekirjoituksen, hiustensa kärventyessä liekissä. Mirovich, joka Nepon huomaamatta oli astunut sisään, lähestyi tätä ja sanoi vakavalla, rehellisellä äänellään:
— Se kuuluu minulle.
— Se on luettava heti, sanoi Nepo hämillään. — Tahdon tietää kenen talossa olen.
He menivät yhdessä ulos.
In expiratione-rukoukset olivat myöskin jo lopussa. Don Innocenzo rukoili vielä hetkisen ja sanoi sitten hyvästi Giovannalle, joka ei kyennyt edes puhumaankaan.
Yksin jäätyään vanhus asetti sängyn pääpielukseen Nepon sytyttämät kynttilät, pani hajallaan seisovat tuolit paikoilleen koettaen tehdä kaikki niin hiljaa kuin mahdollista, kuin kreivi olisi vain nukkunut. Sitten hän istuutui vuoteen viereen ja katseli krusifiksia kuolleen rinnalla. Hän oli uskollisesti ja nöyrästi palvellut kreiviä neljänkymmenen vuoden ajan saamatta tältä koskaan pahaa tai hyvää sanaa, mutta tuntien täydelleen hänen luottamuksensa ja peitetyn hyväntahtoisuutensa. Hän oli aina rakastanut kreiviä kaikella kunnioituksena ja tietäen oman alemman arvonsa. Ei koskaan, ei koskaan hän ollut tätä näin lähellä kuin nyt, kun tämä ei enää ollut isäntä omassa talossaan vaan toiset anastivat avaimet, ja vain hän, kaikista palvelijoista ja ystävistä, jäi uskollisena tämän vierelle kuin muinaisina voiman ja ylpeyden päivinä. Ei koskaan, ei koskaan hän ollut tätä näin lähellä kuin nyt, kun risti lepäsi tuossa vainajan rinnalla, pieni, hänen kamaristaan tuona yönä haettu risti. Hän nousi ja suuteli ensi kertaa elämässään hervottomia käsiä, jotka pitivät ristiä, ja löysi siitä lohdutusta ja itki.
Tullessaan käytävään don Innocenzo huomasi sen pimeäksi. Kuljettuaan muutaman askeleen seiniä pitkin hän eksyi oikeasta suunnasta ja pysähtyi, aikoen palata takaisin etsiäkseen kynttilää, mutta jäi kuuntelemaan. Ylhäältä kuului ajoittain huutoja, valituksia ja sanoja, mutta hän ei voinut ymmärtää niitä. Kuitenkin hän tunsi donna Marinan äänen. Kukaan ei vastannut. Kiireisiä askeleita kaikui käytävän katolla, sitten taas kaikki oli hiljaa. Don Innocenzon ympärillä, edessä ja takana vallitsi syvä äänettömyys. Mitä tuolla ylhäällä tapahtuikaan? Huudot ja valitukset alkoivat taas. Tuskan hetkiä, jolloin talon sisukset vaikenevat tyhjinä elämästä, jolloin typerryksen sekainen levottomuus ja sekasorto valtaa johdottomat jäsenet! Don Innocenzo, joka oli seisonut tyynenä kuoleman edessä, tyynenä Marinan kaamean ilmestyksen edessä, hämmentyi nyt.
Nopeat askeleet kaikuivat käytävän katolla, sitten portailla ja tulivat alas käytävään.
— Valoa! huusi don Innocenzo.