— Yksi ja kolmekymmentäviisi minuuttia.
Don Innocenzo alkoi heti rukouksen edesmenneen sielun puolesta.
Joku kutsui ovelta lääkäriä, joka poistui. Myöskin palvelijat Nepon käskystä poistuivat, kaikki paitsi Giovanna, joka polvillaan isäntänsä vuoteen ääressä vastaili heikolla, surullisella äänellä papin rukouksiin. Nepo sytytti molemmat kynttilät lipaston päällä. Liekit laajenivat kuin kaksi säikähtynyttä silmää ja paljastivat hänen ahnaille silmilleen kreivin avaimet lipaston päällä, kreivitär Foscan muutaman askeleen päässä ja Mirovichin, joka palasi takasin kasvoillaan vastenmielisyyden ilme tuota vuoteessa makaavaa kohtaan. Hän pysähtyi ja katsoi Nepoon kulmiaan rypistäen. Kreivitär näki sen, pyrskähti itkuun ja meni hänen luokseen käsi ojennettuna, johon vanha ritari kunnioittaen tarttui saattaen hänet ulos huoneesta.
Nepo tarttui avaimiin ja toiseen kynttilään koettaen hiljaa aukaista erästä lipastoa, joka seisoi seinällä vastapäätä vuodetta, koetellen jokaista avainta onnistumatta.
— Oh, Jumala! sanoi Giovanna surumielisen halveksivasti. Don Innocenzo keskeytti hänet.
— Rukoilkaa tai menkää ulos! sanoi hän.
Mutta Nepo ei välittänyt hänestä. Kumartuneena lipaston ylitse ja kiertäen avainta lukossa, melkein koskettaen sitä pitkällä nenällään, hän näytti kärpältä, joka vimmatusti vaanii saalistaan jostakin kolosta.
Viha nousi don Innocenzon kasvoille.
— Minä… sanoi hän.
Hän olisi tarttunut mieheen ja heittänyt ovesta ulos, ellei Giovanna rukoillen olisi tullut väliin.