— Kutka? kysyi Steinegge hajamielisenä.
— Salvadorit, kello kuusi. Mitä tehdä? Heti onnettomuuden tapahduttua kreivi Nepo aikaa tuhlaamatta etsi ja löysikin testamentin, joka on omakätisesti kirjoitettu ja päivätty kaksi viikkoa sitten. Novaran hospitaali perii kaiken. Salvadorien vuoksi tulee ehkä riitaa, sillä perijä määrätään myymään Lomellinnan tila, jonka kauppahinnasta maksettakoon kahden vuoden kuluessa kolmesataakaksikymmentätuhatta liiraa, jotka, sanoo testamentti, lahjoitan serkulleni Nepomuceno Salvadorille Veneziasta. Donna Marinalle ei mitään. On sitten lukemattomia lahjoituksia. Cesare on todellisena gentlemannina muistanut kaikkia. On siinä teillekin elinkautinen eläke. Minä olen testamentin toimeenpanija. Muuten on aivan luonnollista, että Salvadorit menevät, heidän arvolleenkaan ei enää sopisi jäädä tänne. Kreivi olisi tahtonut nostaa melua, aikaansaada kaksintaistelun, kukaties, mutta antoi kuitenkin vaikuttaa itseensä ja luopui siitä ajatuksesta.
Catte tuli pyytämään, että komendööri menisi vielä kreivittären luokse.
Steinegge jäi yksin.
Hän ei milloinkaan ollut ollut mikään suuri herra, Steinegge-parka, kuitenkin jonkin unelman oli hänkin uneksinut puolensataisen elämänsä aikana, jonkin pienen unelman isänmaan vapaudesta ja perheonnesta. Hänen viimeinen nöyrä ja vaatimaton unelmansa oli ollut että hänen vaimonsa paranisi ja että hän löytäisi leipänsä Elsassissa; ja kun kohtalo oli pyyhkäissyt pois häneltä tämänkin, ei hän ollut enää uneksinut.
Tai paremmin sanoen, hän ei ollut uskonut uneksineensa, sillä nyt, katsellessaan järveä palatsin kuistikolta ja tuntiessaan sydämensä niin haikeaksi, hän ymmärsi, että eräs toinen toive oli syntynyt siellä aivan itsestään, hänen tietämättään, särkynyt sinne ja teki nyt kipeää. Kuka olisi voinut uskoa, että Silla kykeni teeskentelemään tuolla tavoin? Hän päätti odottaa tätä.
Marinan huoneesta ei kuulunut enää mitään ääniä; koko se palatsin siipi oli mykkä. Toiselta puolelta kuului vielä usein ovien pauketta ja kellojen kilinää. Yhtä mittaa avattiin kuistikon ovea ja kutsuttiin hiljaa väliin yhtä, väliin toista. Ei kukaan vastannut, jokin pää pilkisti esiin, sitten ovi sulkeutui taas hitaasti. Jotkut naisten äänet kohosivat väliin kovaäänisiksi, mutta ne vaiennettiin heti. Askeleita risteili pihan hietikolla, nousi ylös portaita; ylhäällä viinitarhan poluilla huudettiin ja väliin naurettiinkin. Onneksi Salvadorien matkatavarat oli jo pari päivää sitten pakattu ja kreivitär kannatti ne nyt alas puutarhurin asuntoon.
Steinegge, seisoen kuistikolla viimeisen lännenpuolisen kaaren alla selkä järvelle päin, käsivarret ristissä rinnalla odotti kauan, tuijottaen oveen, josta toivoi Sillan tulevan.
Vihdoinkin hän kuuli kahden henkilön askeleet käytävässä. Hän kuunteli henkeään pidättäen: he eivät puhuneet. Ovi avautui.
— Siis olemme selvillä, tohtori, sanoi Silla. — Kertokaa, missä vakavissa olosuhteissa minun on täytynyt antaa apuani; kertokaa millaisessa lainauksen ja herpaantumisen tilassa hän nyt on, ja jos joku kysyy minua, niin pyydän teitä vastaamaan nimessäni, että vielä tunnin ajan minut löydetään täältä kuistikolta.
Ääni oli synkeän kylmä. Joku palasi tulen kanssa takaisin, lääkäri kulki kuistikon poikki, ja Silla astui sinne hänen jälkeensä.