— Kyllä, kyllä, herra kirkkoherra sanoi minulle jo jotakin.
— Oh, ette voi kuvitellakaan tuota hetkeä! Katsokaa!
Vezza kuvasi koko kohtauksen puoliääneen ja keskeyttäen kertomuksensa silloin tällöin kuunnellakseen.
— Kun tulin asianajaja Mirovichin kanssa ulos, tiedättehän, Salvadorien asianajajan, sanoi hän sitten, — tapasin käytävässä donna Marinan kamalien kouristuksien vallassa. Hän ei huutanut, sillä hän puri hampaineen tuon toisen pukua rinnasta, mutta hän voihki. Kutsuttiin lääkäri, kamarineiti ja puutarhurinvaimo. Suurella vaivalla he saivat hänet kannetuksi portaita ylös voimatta avata hänen suutaan. Sitten en tiedä enää mitään varmaa, kiivas hourailu jatkui. Nyt hän on luonnollisesti rauhallisempi, mutta vielä hetki sitten kuului huutoja ja sekavia rukouksia ja kirouksia. Ja aina hän puhui tuolle toiselle. Hän on siellä, tuo toinen, voitte arvata! Ei kertaakaan hän ole tullut alas. Oh, tuntuu aivan uskomattomalta! Etenkin kun ajattelee kohtausta tässä pylväskuistikolla vuosi takaperin. Kesken kaiken, tiedättekö, että tänä yönä, kun Cesare-vainaja sai viimeisen kohtauksensa, olivat nuo kaksi yhdessä?
— Olivatko he yhdessä?
— Yhdessä, yhdessä! Fanny oli tavannut heidät makuukamarissa.
— Oh! huudahti Steinegge viskaten pois hattunsa ja jääden kädet levällään seisomaan.
— Yhdessä! kertasi Vezza hetken vaitiolon jälkeen. — Ja sinä samana hetkenä tiesivät sen jo kaikki.
— Komendööri, sanoi Nepo kuistikon toisesta päästä, — tahtoisitteko olla hyvä!
Komendööri meni ja palasi muutaman minuutin perästä. — Mikä sekasorto!
Tiedättekö, että he matkustavat?