— On katkeraa, herra Silla, tulla kuin ystävä ja saada tuollainen vastaanotto. Tahdoin vain sanoa teille, etten olisi toivonut näkeväni teitä koskaan enää täällä; ja nytkin tahtoisin mieluummin nähdä rehellisen pyssynsuun rintaanne vastaan, Jumala paratkoon! Olin tullut tänne sanoakseni teille näitä ja eräitä muitakin asioita, mutta koska ette tahdo kuunnella minua, niin menen. Hyvästi!
Ja hän lähti. Silloin Silla, päätään kääntämättä, sanoi hänelle kylmästi:
— Sanokaa tyttärellenne, että pidin sanani ja vajosin pohjaan asti.
— Minun tyttärelleni?
— Niin, ja nyt menkää. Menkää, menkää, menkää! kertasi Silla äkkinäisen kiihkoisasti, kun hämmästynyt Steinegge palasi hänen luokseen. Tämä kumarsi alistuen päätään ja lähti.
Kaksi lyhtyä ja hiljainen kulkue meni pihan poikki. Heti sen jälkeen komendööri tuli ilmoittamaan Sillalle, että Salvadorit olivat menneet alas puutarhurin asuntoon odottelemaan hevosta ja että, jos Silla haluaisi, antaisi hän tälle tiedoksi erään kreivin määräyksen, joka koski Sillaa.
Ovi sulkeutui heidän jälkeensä, pylväskuistikko jäi tyhjäksi.
V. KELVOTON ELÄMÄÄN.
Aamu alkoi sarastaa Alpe dei Fiorin suurten, surumielisten, sumun peittämäin kivilohkareiden takaa, paljasti sen korkeat, harmaat huiput metsävaipoissaan, lännen kaukaiset, sateenverhoamat kukkulat ja lyijynharmaan järven. Järvellä ei vielä satanut. Lehtikään ei liikahtanut viikuna-, mulperi- ja oliivipuissa, jotka rannan niityillä riiputtivat oksiaan kuolleen järven ylitse, ja niiden samoinkuin jonkin matalan mökin seinän ja pensaikkoisten kivien kuvat vaikenivat mykkinä järven pinnassa. Mutta lännestä läheni sade kuin laajeneva, vino verho, joka riippui taivaasta maan päälle. Niittyjen poppelit tunsivat väristen sen lähenevän. Myöskin järvi alhaalla alkoi värähdellä, ja sen pinnalle syntyi pieniä, tummia läiskiä, jotka juoksentelivat eteenpäin, leveten nopeasti ja yhtyen yhteen ainoaan rypytettyyn raitaan pieniä, vapisevia aaltoja, jotka levenivät hiljaa, viuhkamaisesti ja riensivät loiskimaan rantoja vastaan. Noissa autioissa rannoissa ja itse järvessäkin, joka tuntui ikiajoiksi olevan erotettu maailmasta ja auringosta, vallitsi jonkinlainen hiljainen, salaperäinen hartaus, täynnä vakavia mietteitä ja hiljaisia, tuttavallisia puheluja, kuin luostarin rauha, jossa ilma ja kivet kertovat korkeista mysteerioista ja salaisista intohimoista.
Kukkulat hävisivät sateen valkean verhon taakse, jota vastaan niittyjen poppelit tummina piirtyivät, muuttuen nekin toinen toisensa perään vähitellen harmaiksi ja häviten kuin haamut, päivää paeten. Sillävälin pienet aallot liikkuivat eteenpäin ja vyöryivät tiukkoina riveinä palatsia kohden. Nyt ne jo loiskien löivät sen seiniä nousten uteliaina humisten sisälaiturille. Ei ainoakaan ääni vastannut niille. Läntisessä siivessä kaikki ikkunat olivat kiinni, mutta toisessa siivessä suurimmaksi osaksi selkosen selällään. Mutta silti ei sielläkään kuulunut ääntä eikä näkynyt elonmerkkiä, vaikkakin sisällä puhuivat avonaisten vuoteiden sekasorto, aukivedetyt laatikot ja järjettömästi huoneiden keskelle asetetut tuolit ja vaikkakin toisen kerroksen ikkunaan ilmestyi kivettynyt ihmismuoto, aamun sarastustakin kalpeampi.