Heti erottuaan Vezzasta, joka oli ilmoittanut hänelle eräistä säädöksistä kreivin testamentissa, oli Silla tullut ja heittäytynyt ikkunalautaa vastaan. Nyt hän tiesi, ettei Marinaa edes mainittukaan testamentissa ja että kreivi oli lahjoittanut Sillalle tämän äidille kuuluneet huonekalut, kirjearkun ja kymmenentuhatta liiraa palkkioksi tämän viime vuonna alkamasta tieteellisestä teoksesta, jota säädettiin jatkettavaksi, milloin ja miten Silla parhaaksi katsoi. Mutta hän ei ajatellut tätä; hän katseli vain, kuinka päivä teki hitaasti tuloaan, katseli sateen ja aaltojen lähenemistä. Hänen silmänsä eivät nähneet oikein hyvin, hän tunsi päänsä lyijyäkin raskaammaksi ja rintansa tyhjäksi tunteista. Miettien halpamaisen tekonsa kunniattomuutta, hän tunsi synkän pakon edessään yhtyä Marinaan, oli tämä sitten hullu tai ei. Ja hän tunsi itsensä rauhalliseksi aina sydämensä pohjaan asti. Taivas, järvi ja lähestyvä sade neuvoivat häntä nukkumaan. Suljettuaan ikkunan hän heittäytyi pukeissaan vuoteelle. Se tuntui hänestä pöyheämmälle ja pehmeämmälle kuin koskaan ennen, tyynyn kangaskin oli kuin hyväily poskea vastaan, hän halusi nukkua ja unohtaa, ja hän nukahtikin ja näki silloin edessään tuntemattoman miehen, joka katseli häntä.

Tuo outo mies katseli häntä rauhallisesti jonkin aikaa, kohotti sitten hartioitaan ja kulmakarvojaan ja ojentaen avattuja käsiään pudisti päätään kuin sanoakseen: siitä et pääse. Silla luuli ymmärtävänsä maailman luonnollisemmalla tavalla: tuo teki liikkeitä, koska kuollut ei voi puhua. Ja pian hän tunsikin tämän erääksi vanhaksi perheensä ystäväksi, joka viisitoista vuotta sitten oli tehnyt itsemurhan. Hän tunsi tämän korkean, kaljun otsan, paljaan, terävän leuan suoran kauluksen ja mustan kaulaliinan, jossa oli vielä malakiittinen kravattineulakin. Samalla hän ihmetteli ettei ollut tuntenut tätä, pitihän hänen tietää, että se tulisi. Ja aave, lukien hänen ajatuksensa, hymyili hänelle. Tuo hymyily paljasti Sillalle toisen asian. Hän näki erään ajatuksensa salaisen kulun aina nuoruutensa ensi päivistä tähän hetkeen asti. Se oli alkanut suloisesta haikeamielisyydestä, jonkin kaukaisen isänmaan epämääräisestä toiveesta, oli sitten muuttunut ohimeneväksi aavistukseksi, sitten salaperäiseksi, elinvoimaiseksi epäilyksi, jota vastaan hän taisteli. Se oli kuin hidas, kauhea tauti, joka sisällämme jäytää. Näemme sen nimen ajatuksissamme, mutta emme tahdo sitä tunnustaa; se kävi vihdoin tahtoakin voimakkaammaksi, tuli kumoamattomaksi todisteluksi ja painavaksi tuomioksi, joka sopi näihin kahteen sanaan: Kelvoton elämään. Silla näki nuo sanat selvinä, aave hymyili yhä lähestyen häntä silmät levällään ja alkaen painaa hänen päällään, jäätäen hänen luunsa ja sulkien hänen hengityksensä. Kun se pääsi sydämeen asti, ei Silla nähnyt eikä kuullut enää mitään.

Hänestä tuntui vain, kuin hän olisi herännyt, tunsi äärettömän suloisen tunteen ja sanoi itsekseen: tämä ei ole enää unta. Hän oli toisessa maailmassa, jossa oli vähemmin valoa, mutta rauha ja hiljaisuus ympärillään. Suullaan liikkumatonta veden pintaa vastaan hän katseli siihen ja näki siinä ylhäällä taivaalla kulkevan sateisen aamunsarastuksen värisen pallon kuvan ja sanoi kerta toisensa jälkeen itselleen: kas, tuolla se on! olen poissa siitä, olen todellakin poissa tuosta kovin surullisesta maailmasta! Ja hän tunsi syvää ja hellää onnea, niinkuin unessa tuntee rakkauden. Mutta yht'äkkiä näytti hänestä, ettei tuo sateisen aamunsarastuksen värinen pallo kulkenutkaan enää eteenpäin, vaan suureni nopeasti, luonnottoman isoksi. Sanomaton kauhu valtasi hänet, ja hän heräsi.

Hän näki edessään avonaisen ikkunan lävitse leveän, valkean juovan ja nosti kauhuissaan päätään yhä uneksien. Kun hän vihdoinkin selvisi ja istuutui vuoteelleen, tunsi hän vähitellen, kuinka hänen sydäntään pakotti, hänen päänsä oli raskas kuin lyijy ja jäsenensä jäykistyneet kylmästä ja kosteasta ilmasta, joka tunki sisään ikkunasta; puoliääneen hän sanoi itsekseen kuin vastaten omalle unelleen: se on totta, kuolla, muuta neuvoa ei ole; nukkua yhä. Nukkua, nukkua!

Hänen päänsä yläpuolella Guercinon intohimoinen enkeli rukoili kiihkeän lämpimästi hänen puolestaan, mykkänä, huutaen Jumalalle: »Kuka hänet on heittänyt tänne maan päälle? Kuka kielsi häneltä hänen sielunsa toiveen? Kuka pani, pidätti ja kuljetti hänet tietämättömänä tämän tuskallisen hetken polulle?»

Silla katsoi tahtomattaan tummaan peiliin vastapäätä vuodetta. Hän näki kalpeat kasvot ja kaksi sammunutta silmää ja ajatteli, että hän näytti nyt jo kuolleelta, muisti ennenkin useita kertoja olleensa noin kalpea aistien synkän huuman jälkeen sielunsa tuskallisessa vihassa. Nyt hänessä ei enää ollut vihaa, ei edes minkäänlaista voimaa: yksin tuo hänet vallannut kuoleman ajatuskin oli kuin väsymystä, kuin hengen hajoamista. Hän nousi vuoteelta ja meni horjuen istuutumaan pöydän ääreen, nojasi siihen kyynärpäänsä pitäen sekavaa päätään käsissään. Kuin sumun seassa hän ymmärsi, että piti toki kirjoittaa jotakin sukulaisilleen ja vuokraemännälleen, mutta ei jaksanut. Suljetuin silmin hän ponnisteli kootakseen ajatuksiaan ja pakottaakseen niiden sekasorron tyyntymään, ojensi kätensä ottaakseen kynän ja huomasi vasta silloin Ricon tuoman kirjeen. Hän katsoi siihen, mutta ei tuntenut käsialaa ja pani sen avaamatta jälleen paikalleen alkaen kirjoittaa sedälleen, ritari Pernetti Anzatille. Hän pyysi tätä keskeyttämään tavanmukaisen korkojen lähettämisen, sillä hän, Silla, kykeni nyt lahjoittamaan koko pääoman Pernettin perheelle, joka oli ollut niin ystävällinen häntä kohtaan. Ennenkuin hän käänsi lehteä, tarttui hän taas kirjeeseen ja avasi sen.

Siihen oli kirjoitettu muutamia sanoja ilman päällekirjoitusta ja päivämäärää:

»Edith S. vastaa tuntemattomalle kirjailijalle, että tämä voi tulla suureksi ja voimakkaaksi ihmisten vääryydestä huolimatta ja kohtaloakin vastaan. Edith on luvannut kuulua vain vanhalle isälleen, joka tarvitsee häntä kipeästi, mutta on vapaa kantamaan sielunsa sisimmässä nimeä, joka on hänelle rakas, sielua, joka ei vajoa koskaan, jos se rakastaa, niinkuin sanoo.»

Silla hymyili. — Nyt, nyt! sanoi hän, luki uudelleen kirjeen ja tunsi kuolevansa.

Hän veti lompakkonsa esiin sulkeakseen sen sinne, mutta pysähtyi katselemaan selviä ja solakoita kirjaimia muistellen kättä, joka ne oli kirjoittanut, ja puhdasta olentoa. Tuntien oman kelvottomuutensa, hän katui ensimmäistä ajatustaan, pani pois lompakon, sytytti kynttilän ja poltti siinä tuon kirjoituksen heittäen mustat jätteet tuuleen ja sateeseen. Hänen katsellessaan niiden lentoa alas pitkin muuria, astui eräs palvelija sisään sanoen, että komendööri halusi puhua hänen kanssaan ja odotteli häntä huoneessaan. Silla pani pois aloitetun kirjeensä ja lähti sellaisena kuin oli, tukka pörrössä ja vaatteet epäjärjestyksessä. Kello portailla löi hänen ohikulkiessaan yhdeksää.