»Corradolle.»
Silla vapisi niin kovasti, että sai kirjeen vaivoin avatuksi. Hänen äitinsä rakas ääni tuntui tulevan henkimaailmasta sanoakseen hänelle sanoja, joita ei ollut voinut sanoa eläessään ja jotka olivat olleet haudattuina hänen sydämessään hautakiveäkin raskaamman painon alla.
Kirje kuului näin:
»Jos muistoni on sinulle rakas, jos uskot, että olen tehnyt jotakin hyväksesi, luota siihen oikeamieliseen mieheen, joka antaa sinulle tämän kirjeen. Rauhan maasta, jonne toivon Jumalan armeliaisuuden saattaneen minut, kun tätä luet, siunaan sinua.
Äitisi.»
Ei kumpikaan puhunut. Kuului epätoivoisen ankara nyyhkytys; sitten oli kaikki hiljaa.
Yht'äkkiä Silla, vastoin omaa järkeään, vastoin tahtoaan, vastoin sydäntäänkin, katsoi kreiviin laajentunein silmin, niissä niin tuskallinen kysymys, että kreivi iski hurjistuneena nyrkkinsä pöytään, huudahtaen:
— Ei!
— Jumalani! En tahtonut sanoa sitä, huusi Silla.
Kreivi nousi ja sanoi levittäen kätensä: