— Miksikä ei, isä?
Hän vastasi kiivaasti saksaksi, niinkuin hänellä oli tapana rakkautensa tai vihansa kuohuessa.
Steinegge kääntyi don Innocenzoon päin:
— Eikö totta, tämä seutu ei sovi nuorelle neidille, vaan ainoastaan vedenneidoille.
— Vedenneidoille? Kuka tietää, jollen olisikin! Rakastan kirkkaita vesiä ja niittyjä ja metsiä…
— Niin, mutta en usko, että vedenneidot rakastavat sellaisia keltaisia vanhoja ukkoja kuin minä ja haluavat käydä kävelyllä kirkkoherrojen kanssa.
Tuo omituinen mies pysähtyi, levitti kätensä ja sulki silmänsä.
— Näen hyvin kunnioitetun herra Andreas Gotthold Steineggen, jonka hiukset ovat hiukan valkoisemmat kuin nyt ja joka on rakkaan ystävänsä kirkkoherran talossa, ja tämä on kokonaan ilman hiuksia. Näen tuon saksalaisen herran pitävän sanomalehteä kädessään ja puhelevan kiivaasti Schleswig-Holsteinin asiasta ystävänsä kanssa, joka antaa tuoda sisään… sormen verran Valtellinaa sulattaakseen Augustenburgin ruhtinasta. Eikö niin?
Hän aukaisi hetkeksi silmänsä katsoen don Innocenzoon, joka nauroi, ja sulki ne sitten uudelleen.
— Ja nyt näen… Oh, mitä näenkään? Nuoren vedenneidon, puettuna matkapukuun astuvan saliin kuin tähdenlento, syleilevän vanhaa saksalaista huuhkajaa, ja kuulen hänen sanovan tulleensa viettämään pari päivää kirkkaiden vesien, niittyjen ja metsien keskellä. — Yksinkö? kysyy huuhkaja. Silloin tämä vedenneito tekee pienen liikkeen pienellä sormellaan, jonka tunnen…