— Oo! huudahti Steinegge, — minä olisin onnellinen, jos voisin aina elää täällä!
— Entä minä sitten, isä! Tuntuu kuin rakastaisin kaikkea täällä.
Kirkkoherra, etsikääpä meillekin täältä pieni pesä.
— Onhan täällä minun pesäni, vastasi tämä. — Niin, tulkaapa asumaan vanhan papin luokse. Miksikä ei? Eikö se olisi ihanaa? Ettekö olisi tyytyväisiä talossani? Minusta näyttää siltä, kuin Marttakin jo tulisi hyvin toimeen, eikö totta?
Edith hymyili, hänen isänsä suli kiitollisuuden huudahduksiin sekä vastaväitteisiin.
— Ei, ei, sanoi Edith. — Ensiksikin meille olisi mahdotonta jättää Milano ja toiseksi, ei se noin kävisi päinsä. Meillä pitäisi olla oma pieni talomme.
— Todellakin? Jäisittekö te tänne yksinäisyyteen ikiajoiksi?
Edith vastasi suurin, vakavin silmin. Don Innocenzo vaikeni.
— Hän ei olisi ainoa tänne haudattu aarre, sanoi Steinegge kääntyen kohteliain liikkein kirkkoherraan päin.
Don Innocenzo puolustautui nauraen ja punaisena tuota imartelua vastaan.
— Oh, ei, minä olen vanha, esihistoriallinen astia. Minä sopisin tänne erittäin hyvin, mutta minun tyttäreni ei mitenkään!