— Edith! huusi hänen isänsä, sillä hän oli jäänyt muutaman askeleen jäljelle.
Hän kohotti silmänsä ja näki tämän käsi kädessä kirkkoherran kanssa; toivon välähdys leimahti hänen sisässään ja hän kiiruhti isänsä vierelle.
— Tässä olen.
He astuivat nyt uudelle maantielle, joka kylästä eroten kulki niittyjen poikki aina joelle saakka. Ylhäältä katsoen se oli kuin ruma haava tuon vehmauden keskellä, suora ja valkea kahden kääpiöpoppelirivin välissä, mutta kuitenkin kävellessä hyvin miellyttävä. Oli nautinto heittäytyä suureen, vihreään mereen, jossa kukat loistavassa sekasorrossa, pehmeine, voimakkaine elontuoksuineen, kohosivat aaltoina ylös tien vieriin tunkevasta nurmesta. Pienet poppelit heiluivat tuulessa, iso, valkea pilvi vaelteli taivaalla, ja sen varjot liitivät nurmella ja järven sinisellä, välkkyvällä pinnalla, jonka ne värjäsivät sinipunaiseksi.
— Tuo vihreä on todellakin jotakin suurenmoista! sanoi Steinegge, — on kuin olisi jonkin Reinin viinilasin pohjalla.
— Tyhjän, huomautti don Innocenzo.
— Oh, tuo on surullinen ajatus, eikä ollenkaan välttämätön. Tässä lasissa, jonka te sanotte olevan tyhjän, on kuitenkin ihanaa tuoksua, joka virkistää sydäntä ja selvittää aivoja, eikö totta? Minä ihmettelen teitä; minä, ystäväni, olen hyvin henkevä nyt ja kykenen tuntemaan, että joen vesi, jota tuolla rannalla korkeat poppelit juovat, on täynnä aurinkoa, iloista kevään makua, joka huumaa enemmän kuin lasi Johannisbergeriä.
— Kääntykääpä katsomaan, sanoi don Innocenzo, — kuinka kauniilta taloni näyttää täältä.
Todellakin tuo pieni talo valkeine taitekattoineen oli soman näköinen yläpuolella toisia ja hiukan sivummalla niistä.
— Sekin näyttää katselevan meitä, huomautti Edith, — ja hymyilee meille kuin vanha isoäiti, joka ei itse pääse liikkeelle.