— Noin vain kävelylle. Rouva Martta, rouva Martta, voinko kysyä mihin aikaan syödään päivällistä?
— Kello kolme, huusi Martta keittiöstä.
— Silloin voimme mennä vaikka paperitehtaalle.
— Hyvä, hyvä! Minäkin tulen mukaan, sanoi don Innocenzo, joka juuri oli lähettänyt koko joukon matkaansa. — Minulla on puhumistakin insinöörille.
Edith meni huoneeseensa ottamaan hattunsa ja käsineensä. Kun hän palasi takaisin, keskeyttivät kirkkoherra ja hänen isänsä puhelunsa. Hän näki heidän kasvoillaan uuden ilon ilmeen ja kysyi katseillaan sen syytä.
— Menkäämme pian! sanoi Steinegge unohtaen tällä kertaa tavanmukaiset kursailunsa ja meni edellä.
Don Innocenzo tarttui Edithin käsivarteen ja kuiskasi hänelle: — Noiden kahden välillä ei ole enää mitään; hän matkustaa tänä iltana. — Edith avasi suunsa kysyäkseen jotakin, mutta silloin hänen isänsä kääntyi ja Martta huusi keittiöstä: — Menkää pian, teillä ei ole kovin paljon aikaa!
Edithillä ei ollut enää tilaisuutta pyytää selityksiä. Mutta portilla kirkkoherra kuiskasi vielä pari sanaa hänen korvaansa: — Ehkä teidän korttinne!
— Minun…? sanoi Edith. Don Innocenzo nyökkäsi myöntävästi ja meni ottamaan Steineggeä käsivarresta.
Edith värähti. Kirkkoherra ei ollut sanonut hänelle, että oli jättänyt hänen korttinsa palatsiin. Kuinka kummassa hän oli tehnyt sen kaikkien noiden tapausten jälkeen? Eikö siitä johtuisi korjaamattomia haittoja? Mutta epäilemättä hyvääkin. Vähätpä siitä, ajatteli hän, jos vain hänen korttinsa oli saanut jotakin hyvää aikaan, niin yhdentekevää, että hän tietämättään oli sotkeutunut noihin sekaviin asioihin ja puhunut enemmän kuin ystävällisesti miehelle, joka ehkä ei ollut sen arvoinen. Hän tyytyi tähän ja kiitti Jumalaa, joka oli käyttänyt häntä aseenaan hyvän työn tekemisessä. Mutta hän tunsi samalla, että hänen oma uhrinsa tulisi nyt vaikeammaksi ja tuskallisemmaksi, että tuo mies yrittäisi taas lähestyä häntä ja selittää olevansa syytön. Ja silloin? Silloin taistelu alkaisi taas sitäkin ylpeämpänä hänen sisässään. Sillä jos hän Milanossa oli luullut vain mielikuvituksensa liikutetuksi ja oli tarkkaavaisesti ja ehkä varomattomastikin omaa itseänsä tutkimalla koettanut saada itseään vakuutetuksi siitä, niin nyt hän ei enää epäillyt; sydän se oli, joka vuoti verta!