Hän vetäytyi talon kulman taakse, ettei Edith edes näkisikään häntä. Hänestä tuntui, kaukaista taivaanrantaa katsellessaan, että hän olisi mielellään mennyt ikipäiviksi pois ja luopunut Edithistä jos vain olisi voinut palata takaisin siihen hetkeen, jolloin Silla toi kirjansa. Niin niin, kuinka selvästi hän muistikin nyt tyttärensä kiihkeät vastaväitteet! Ja että niin paljon pahaa, niin paljon tuskaa piti johtua hänen sokeudestaan, siitä, että hän ei ollut ymmärtänyt tyttärensä salaista sydämen surua.
Sillävälin salissa päästiin yksimielisyyteen. Äänet rauhoittuivat ja kävivät hiljaisemmiksi, kirkkoherra vieraineen meni puutarhaan puhellen tyynesti.
— Sepä hyvä, sanoi don Innocenzo tyytyväisenä ja katsoen Steineggeen.
— Niin! vastasi kapteeni, — herra komendööri Vezza sanoi sen todellakin minulle. En edes kysynyt häneltä mitään, kun hän sanoi, että tänä iltana herra Silla matkustaa pois ja ettei pidä uskoa kaikkia juoruja.
— Oo! huudahti Steinegge silmät loistaen iloisesta hämmästyksestä. — Suokaa anteeksi, jos yhdyn keskusteluunne. Mitä herra Vezza sanoi teille?
Kapteeni toisti edellisen lausumansa lisäten sen, mitä tiesi Marinan tilasta, johon jokainen kuulijoista esitti erilaisia otaksumiaan.
Edithin läsnäolo oli saanut vallattomat tytöt hiukan kainommiksi. He kertoivat hänelle, että herra kapteeni oli neuvonut heitä tilaamaan seppeleen Comosta tai Milanosta, mutta että he tahtoivat koristaa arkun oman kylänsä kukilla. Seppeleen runkoa valmistettiin parhaillaan; mitä taas kukkiin tulee, he eivät vielä tietäneet, kuinka järjestää ne. Edith neuvoi solmimaan siihen oliivin lehtiä, valkeita ruusuja ja tekemään ristin sinivuokoista. Hän tahtoi itse poimia ruusut, ettei pensaita raastettaisi ja nuppuja turhan vuoksi revittäisi. Hän kuuli toisten puhuvan, ja arvaten, että he puhuivat palatsista, hän pisteli huomaamattaan sormiinsa ja leikkasi joko liian lyhyitä tai liian pitkiä varsia. Hän oli niin kalpea, että tytöt luulivat hänen voivan pahoin ja pyysivät häntä lopettamaan. Hän tunnustikin päätänsä kivistävän, mutta ei tahtonut lakata työstään peläten, että hänen isänsä kutsuisi häntä ja että hän jäätyään yksin tämän kanssa ei kykenisi peittämään rauhattomuuttaan. Sitten miehet tulivat lähelle, tervehtivät ja pysähtyivät katselemaan kukkia ja juttelemaan tyttöjen kanssa heidän onnestaan ja niistä monista avioliitoista, joita kylässä nyt solmittaisiin. Steinegge oli jäänyt paikalleen. Edith näki isänsä, joka tuntui odottavan kärsimättömästi, että joukko hajaantuisi, vilkaisten silloin tällöin edestakaisin kulkiessaan ihmisiin, jotka näyttivät juurtuneen ruusupensaiden keskelle. Marttakin tuli katsomaan talon kulmauksesta varjellen kädellään silmiään auringolta. Sitten hän sanoi jotakin Steineggelle, joka viittasi Edithiä tulemaan, mennen häntä vastaan ja ojentaen hänelle avatun päivävarjon. Hän torui, että tämä ehdoin tahdoin halusi itselleen päänsärkyä ja sanoi leikillään olevansa vihainen, että Edith aamulla oli juossut yksin tiehensä kuin oikukas perhonen ja jättänyt isänsä yksin. Minne ihmeessä neiti oli lennähtänyt? Tietystikin johonkin vaaralliseen paikkaan, jonkin pettävän, haikeamielisen veden varsille etsiäkseen sieltä kuukausia sitten unohdettuja lauluja.
— Oh, isä, sanoi Edith, — ennen kaikkea ei käy päinsä, että menet kurkistelemaan muistikirjaani ja toiseksi, että kannat mielessäsi kaikenlaisia epäilyjä. Haikeamielisyydet jätin sinne, missä ne ovat, Aarenseehen, ja tuosta laulusta en ole löytänyt muuta kuin päällekirjoituksen. Se ei tee pahaa. Ja etkö muista, kuinka nauroimme tuolloin vuosi sitten? Tahdon lopettaa luonnoksen ja panen siihen teidätkin, hyvä herra, jokseenkin vähän arvokkaasti juoksemassa päivänvarjo kädessä tyttärenne perässä. Tahtoisin piirtää siihen naurun purskahduksetkin.
— Panemme toisia, sanoi Steinegge. — Katso, eikö tuo aurinko, tuo vihreys, tuo tuuli ole kaikki yhtä ainoata suurta naurua! Ajattele, jos olisimme Milanossa! Täällä juo nuoruutta! Emmekö lähde hiukan kävelemään? Oletko väsynyt?
— En isä, mutta minne haluat mennä?