Steinegge seisoi hetken ääneti, syleili sitten kiivaasti don
Innocenzoa, suuteli häntä olkapäälle ja sanoi epäselvällä äänellä:
— Menkäämme Edithin luokse.
— Hyvä, hyvä, mutta älkää puhuko hänelle nyt, odottakaa ja näyttäkää, että päätöksenne on vapaaehtoinen.
Vastaukseksi Steinegge tarttui puhetoveriaan käsivarteen, puristi sitä kovasti ja lähti kulkemaan.
Muutaman askeleen otettuaan he kuulivat Martan huutelevan pappilan puutarhasta: — Oo, herra kirkkoherra! Oo, herra kirkkoherra! Puutarhassa oli ihmisiä, sekä miehiä että naisia. Don Innocenzo hämmästyi ja lähti kulkemaan kiireemmin.
Sinne oli saapunut raati, Rakkauden Veljeskunnan johtaja ja kansalliskaartin kapteeni puhumaan kirkkoherran kanssa kreivin hautajaisista, joiden piti olla huomenna. Huhuttiin suurista lahjoituksista seudun köyhille. Kapteeni, muudan parrakas garibaldilainen, oli käynyt palatsissa ottamassa asiasta selvää. Ja todellakin oli lahjoitettu 70,000 liiraa eräälle lasten kodille ja 30,000 liiraa jaettavaksi vuosittain myötäjäisinä kolmelle seudun köyhimmälle tytölle. Kapteeni oli heti tehnyt ohjelmansa kunnianosoituksiksi hautajaisissa jalosydämiselle lahjoittajalle, pannen pormestarin ja johtajan päät pyörälle ja nimittäen heitä kaikessa ystävyydessä maalaistölleröiksi, koska he näyttivät olevan hämillään eivätkä aavistaneetkaan mitä nyt oli tehtävä, epäröivät, katselivat toisiaan ja murisivat, että oli suorastaan hulluutta tuhlata niin paljon rahaa kuolleen vuoksi, joka kaikeksi lopuksi, pormestarin sanojen mukaan, ei ollut itse kunnalle lahjoittanut mitään. Liikuttaakseen hiukan noita maatuneita olentoja kapteeni oli tuonut heidät eräiden ystäväinsä kanssa kirkkoherran luokse kysymään tämän vaikutusvaltaista mielipidettä. He ympäröivät don Innocenzon puhuen kaikki yht'aikaa, huutaen toinen toistaan vaikenemaan, riidellen ehdotusten ja suunnitelmien sekasotkussa: kansalliskaarti, juhlapuku, tavallinen puku, tervehdyslaukaus, kolme tervehdyslaukausta, sen seudun soittokunta tai tuon seudun soittokunta, puhe kirkossa, puhe hautausmaalla. Don Innocenzo sai heidät vaivoin rauhoittumaan ja seuraamaan itseään sisälle. Silloin tuli esiin viisi, kuusi tyttöä, seudun iloisimpia veikistelijöitä, jotka ensin Martan kimppuun hyökättyään tulivat nyt tulipunaisina ja silmät vielä naurusta kiiluen kirkkoherraa vastaan, pyytäen kylän tyttöjen nimessä kukkia hänen puutarhastaan tehdäkseen seppeleitä hyväntekijänsä arkulle. Martta oli ryöpyttänyt heidät tiehensä sanoen, että he olivat nenäkkäitä, kun kiusasivat kirkkoherran kukkia pannakseen ne ehkä sitten päähänsä tai antaakseen ne ihailijoilleen, joita heillä aina oli ympärillään. Eräs tytöistä oli vastannut hänelle, niin että kaikui, toisten ympärillä nauraessa. Kirkkoherra ei käynyt puolustelemaan kukkaparkojaan huolimatta Martan silmäyksistä ja murinasta.
Steinegge halusi kärsimättömästi tavata Edithiä, ei puhuakseen hänelle, mutta nauttiakseen sitä enemmän tämän kasvoja katsellessaan siitä salaisesta mielihyvästä, että voisi kertoa tälle piankin odottamattoman hyvän uutisen. Edith ei ollut puutarhassa. Steinegge heitti syvin kumarruksin hyvästi viranomaisille ja juoksi ylös tyttärensä huoneeseen.
Mutta hän ei ollut sielläkään. Kuitenkin oli vuoteella hänen hattunsa, hansikkaansa ja pieni muistikirja. Steinegge avasi sen ja näki piirustuksen järvestä poppelien alla. Hän tunsi heti Alpe dei Fiorin maalaukselliset huiput, nuo samat, jotka kahdeksan kuukautta sitten olivat panneet Edithin sanomaan: Nyt mennään murhenäytelmään. Piirustajatar oli kirjoittanut erääseen nurkkaan: Am Aarensee. Steineggen mieleen tuli heti tuo surumielinen laulu:
Ach, tief im Herzen da sitzt ihr Weh
Das weiss nur der vielgrüne Wald.
Tuo kuollut, kylmä maisema lumenvärisine valoineen ja lyijynraskaine varjoineen puhui enemmän surullisesta sydämestä kuin vihreästä metsästä. Steineggen sydän kävi raskaaksi, hän aavisti epäselvästi, että paha oli syvemmällä kuin mitä don Innocenzo oli hänelle sanonut. Ja missähän Edith mahtoi olla? Miksi hän ei voinut antaa tälle ainakin yhtä lohduttavaa uutista, palkinnoksi tämän tekemästä uhrauksesta? Melu, joka kuului salista sekä puutarhasta, talonpoikien karheat äänet ja tyttöjen ajattelematon nauru kiusasivat häntä. Jos Edith kuulee tuon hälinän, kuinka katkeran yksinäiseksi hän mahtaakaan tuntea itsensä! Hän kuuli puutarhassa käveltävän ja meni ikkunaan. Se oli Edith, joka juuri tuli ulos salista, missä hän oli ollut kattamassa pöytää, kun kirkkoherra viranomaisten kanssa tuli. Steinegge nuhteli häntä hellästi siitä, että hän seisoi ilman päivänvarjoa auringonpaisteessa, ja lupasi tämän vastaväitteistä huolimatta tuoda sen alas hänelle; mutta tultuaan puutarhaan hän ei nähnyt Edithiä enää missään. Hän etsi tätä koko talosta, mutta ei löytänyt; vihdoin hän keksi hänet puutarhanportilla puhumassa ruusuja poimivien tyttöjen kanssa. Hän ei huutanut eikä vienyt päivänvarjoa, peläten olevansa kiusaksi ja arvellen, ettei tytär halunnut nyt tavata häntä.