— Ratsionalistit vastaavat, että tämä todistelutapa voi olla hyvä vain sille, joka sitä käyttää, mutta se ei itse asiassa todista mitään eikä kelpaa totuuden määräämiseen. Hulluutta! Heille se ei voi kelvata, koska he ovat jäykistyneet ahtaaseen, voimattomaan järjestelmäänsä; mutta muille kyllä. Me puhelemme ja luemme hyvä ystävä. Minä toivon voivani saada teidät Jumalan avulla vakuutetuksi, että totuudessa on kauneus, joka liikuttaa ja tyydyttää ei ainoastaan sydäntä, vaan koko ihmissielua, kauneus, jonka me voimme nähdä vain varjossa ja kuvastuksessa; mutta millä jumalallisella nautinnolla! Nähdä, vaikkakin epämääräisesti, mikä salainen sopusointu ja yhtäpitäväisyys on luodun ja luomattoman välillä, esimerkiksi jumaluuden kaikkein korkeimpien mysteerioiden ja sielujen salaisimpien mysteerioiden välillä. Mietiskelkäämme ja tutkiskelkaamme yhdessä! Ja nyt riittää; en sano muuta.
— Rakas ystävä, vastasi Steinegge huoaten, — voi olla, että te puhutte kovin hyvin, mutta te ette tunne minua. Se, mitä te minulle ehdotatte, sopisi paljon paremmin jollekin nuorukaiselle, joka tuntee tarpeen vaivata ajatustaan, joka tuntee henkistä uteliaisuutta ja nauttii enemmän pienestä, vaivoin tehdystä löydöstä kuin pöydälleen mukavasti kerätyistä viisauksista. Oh, minä olen tuntenut ja hiukan ollut itsekin sellainen, ennen muinoin. Nyt olen vanha ja väsynyt; pääni on täynnä teitä vastustavia mielipiteitä, jotka ehkä eivät ole oikeita, sillä ihmiset ja kirjat, mistä ne olen saanut, eivät ehkä olleet suurenkaan arvoisia, mutta en voisi ajaa niitä ulos järkeilyn avulla, sillä siihen ei minulla enää ole voimaa. Ja totta puhuakseni, osa niistä on jo lähtenytkin siitä asti kun tyttäreni on ollut luonani; en voi sanoa, kuinka ne ovat lähteneet, varmastikaan ei järkeilyn avulla. Voin erota ystävällisesti myöskin toisista, voin sanoa niille: vaietkaa, sillä tyttäreni niin tahtoo, vaietkaa tekin, joita en jaksaa ajaa ulos, kuitenkin olen päättänyt olla kuulematta teitä. Ehkä sitten aikaa myöten nekin menevät. Sill'aikaa, rakas ystävä, luulen, että minulle tuottaa paljon suurempaa mielihyvää tämä, kuin jos saisitte minut vakuutetuksi todisteilla. Mitä voin antaa minä Edithille, jollen tätä? Mitä voin jättää tyttärelleni, kun kuolen ellen jätä täydelleen rakasta ja suloista muistoa? Nähkääs, päähäni ei koskaan pälkähtänytkään, kun näin Edithin menevän ripille, että voisin tulla erotetuksi hänestä toisessa elämässä senvuoksi, etten minäkin mennyt polvistumaan papin eteen; se se minua kaikkein enemmän inhoittaa mutta jos Edith sitä haluaa…! Mutta kuinka, oi kuinka hän on voinut peittää minulta tämän!
Hän nosti ristityt kätensä taivasta kohden ja pudisti niitä hermostuneesti.
— Ensimmäisenä iltana se tuli kyllä mieleeni ja seuraavana aamunakin, kun saatoin häntä messuun tänne teidän kirkkoonne; mutta sitten hän oli aina niin hellä minua kohtaan, niin rakastava! Hän puhui minulle usein uskonnosta, mutta vain kuin omia ajatuksiaan, omia tunteitaan kertoen, kuin tämä asia koskisi vain häntä eikä minua. Minä kuuntelin suurella nautinnolla, niinkuin te, joka olette italialainen ja tahdotte italialaisena pysyä, kuuntelisitte tytärtäni hänen puhuessaan teille saksalaisesta maailmasta, meidän runoudestamme ja musiikistamme. Kun aloin mennä kirkkoon hänen kanssaan, iloitsi hän siitä kyllä, mutta näytti melkein pelkäävän, että minä ikävystyisin, että tekisin sen vain häntä miellyttääkseni. Vain yhtä asiaa hän pyysi minulta innokkaasti: että antaisin anteeksi.
— Ja oletteko antanut?
— Olen ponnistellut voimaini mukaan, vastasi Steinegge liikutettuna. — En ole antanut anteeksi, olen unohtanut ne, jotka ovat tehneet pahaa minulle ja muillekin… Hänen äänensä oli tukahtumaisillaan. — Olen tehnyt mitä olen voinut.
Myöskin don Innocenzo vaikeni liikutettuna. Ehkä omatunto syytti häntä, pappia, muistamasta liiallisesti harmistuneena eräitä kärsimiään loukkauksia, paljon vähemmän katkeria kuin ne, joita Steinegge-parka, tietämättään kristitty ja parempi kristitty kuin hän, oli saanut kärsiä.
Tuuli puhalteli pensaikoissa ja puiden lehväisillä latvoilla; sitten nähtiin sen juoksevan nurmen sametilla välähdytellen sen vihreää väriä.
— Kaunis ilma, sanoi Steinegge, taistellen vielä liikutustaan vastaan.
— Kaunis, vastasi kirkkoherra.