— Suokaa anteeksi, vastasi tämä, — suokaa monin kerroin anteeksi, ystäväni, mutta me emme puhele, lue ja keskustele. Tiedän, että teidän todistelunne tekisivät minulle pahaa, sillä olen lukenut ja kuullut elämässäni liian paljon todisteluja näistä uskonnon asioista, vaikkakaan en ole filosofi enkä oppinut. Minä pelkäsin kuulla teiltä johtopäätöksiä, jotka olen jo monet kerrat ennen nähnyt tehdyn tyhjiksi ja jotka saisivat minun sydämmeni kutistumaan kokoon. Luulen, että minuun tekisi paremman vaikutuksen eräs arvostelu, jonka muutama päivä sitten luin eräässä vastailmestyneessä saksalaisessa kirjassa — Hartmannin kirjoittama ja varmasti hyvin jumalaton teidän silmissänne — ja jossa sanotaan, että kristinoppi tulee loppumaan siihen, mistä se alkoikin, köyhien ja vaivaisten viimeisenä lohdutuksena, der letzte Trost. Tämä vaikutti minuun kuin suuri valonvälähdys, mitä uskoonne tulee. Huomatkaa, että kirjailijan mukaan koko ihmissuku tulee kerran joutumaan hengessään vaivaiseksi elämän ja sen kaiken turhuuden vuoksi. Toiselta puolen taas teillä ei voi olla todisteita, jotka puristavat ihmiset kuin pihteihin. Silloin pitäisitte koko maailmaa kädessänne, järki olisi teidän puolellanne, mutta intohimot teitä vastaan. Mutta sen sijaan asianlaita on juuri päinvastoin: te pidätte vallassanne paljon enemmän intohimon kuin järjen ihmisiä, paljon enemmän naisia kuin miehiä, enemmän kansaa kuin sivistyneistöä. Ei, se ainoa, jonka luulen teidän voivan ottaa, on sydän; kun olette sydämen ottanut ja vedätte sitä puoleenne, täytyy koko ihmisen mennä. Näin juuri on tapahtumaisillaan minulle, sillä sydämeni ei ole kokonaan vallassani. Teillekin, ystäväni, kuuluu siitä osa, ja… voisinko sanoa teille erään asian? Teidän niin hyvät kasvonne, joita rakastan, tuossa papinpukunne yläpuolella, ovat minulle paljon voimakkaampi todiste kuin koko teidän teologianne.
Lausuessaan sanan teologia Steinegge nyrpisti nenäänsä kuin haistellen jotakin mädäntynyttä.
— Mitä järjettömyyksiä! sanoi don Innocenzo kulmakarvat rypyssä, mutta suu hymyssä.
— Järjettömyyksiä, järjettömyyksiä! Se ei ole totta, ettei meillä ole todisteita! Luonnollisestikaan ei mysteerioille perustettua kristillistä uskoa voi todistaa loogillisilla todistuksilla, jotka puristaisivat kuin pihdit. Tätä kysymystä ei voi käsitellä niinkuin geometrista probleemia; mutta siitä huolimatta on olemassa menettelytapa, joka johtaa noita mysteerioita kohden, menettelytapa, joka on paljon nopeampi ja vaikuttavampi kuin teidän ontuva loogillinen menettelytapanne, joka kaiken lopuksi, rakas Steinegge, ei ole koskaan löytänyt itsestään mitään suurta. Katsokaa, ottakaamme esimerkiksi tuo kulunut erotus järjen ja sydämen välillä, tai sanokaamme älyn ja rakkauden välillä, ja muistakaamme, että ne eivät ole hengen kaksi eri osaa, niinkuin ei auringossakaan ole yhtä osaa, joka lämmittää ja toista, joka loistaa. No niin. Te, herrat filosofit, kun etsitte totuutta, sanotte: meillä on nämä kaksi jalkaa, joista toinen ottaa mittaamattoman pitkiä askelia ja keikahduksia, jopa kykenisi hypähtämään jonkin leveän elämän halkeamankin ylitse. Mutta me emme tahdo käydä sellaiseen vaaraan, me tahdomme aina tuntea maan jalkojemme alla. Me emme hillitse tuota vasenta, tunteellista jalkaa, emme vie sitä tarpeen vaatiessa taaksepäin ja nojaudu toiseen, emme, vaan ilman muuta me leikkaamme sen pois ja kuljemme yhdellä jalalla, hitaasti vain, niin pitkälle kuin pääsemme. Ja niin he tekevät, rakas ystäväni; he menevät valloittamaan taivasta ja maata yhdellä ainoalla jalalla ja kutsuvat sitä sitten positivismiksi. Ja nuo ihmisetkö johtaisivat maailmaa? Huonosti se tulisi johdetuksi.
Don Innocenzo nousi seisoalleen kasvot palavina ja silmät täynnä kirkasta valoa.
— Ja minä sanon teille, lisäsi hän tyynemmin, ettei inhimillinen ajatus voi eikä saa antautua uskonnollisten asiain etsiskelyyn ilman siveellistä valmistusta. Ilman puhdasta sydäntä ei voi nähdä jumaluuden syvyyksiin. Etsinnän välineen, ajatuksen, täytyy olla valmistettu; sen täytyy omistaa koko alkuperäinen voimansa ojentautuakseen hyvään päin, hyvän alkuperusteihin, jotka samalla ovat totuuden alkuperusteita. Jokainen himo ylpeydestä alkaen määrää toisen liikkeen ja muuttaa tuon jännityksen suunnan; ja mihin silloin mennään? Sen näemme mihin mennään. Senvuoksi meidän uskonnossamme siveellinen opetus käy dogmaattisen opetuksen edellä. Tämä on sydämen ensimmäinen, suuri apu uskonnollisen etsiskelyn tiellä, se määrää suunnan lähtökohdan. Jos lähdette ylpeydestä ja aistillisuudesta, niin loogillisesti menette kaiken kieltämiseen, tyhjyyteen ja pahaan, sillä on olemassa peloittava, järkiperäinen tie, joka johtaa sinne. Jos taas lähdette puhtain sydämin ja puhtain töin sillä ne kuuluvat välttämättä yhteen, niin menette totuutta kohti. Mutta kuinka? Yksistäänkö logiikan avulla. Ei. Sydämelläkö ja tunteella yksin? Ei niinkään, se on varma, vaan kaikkine sielunkykyinenne, järjen, mielikuvituksen ja rakkauden avulla. Puhun nyt inhimillisistä etsiskelyn keinoista ja jätän sikseen armon. Ei ole kysymyksessä johtaa tai päätellä, vaan heittää eteemme korkeita otaksumia. Ja tähän tarvitaan mielikuvitusta, tunteen lämpöä ja puhtautta. Ja ennen kaikkea siihen tarvitaan sitä sielumme korkeata kykyä, en tiedä kuinka ratsionalistit selittävät sen, kykyä nähdä äkillisten, sisäisten välähdysten valossa…
— Minulla ei ole tuota kykyä, sanoi Steinegge.
— … nähdä tavallista järjen kykyä korkeampia asioita, hämmästyttäviä sille itselleenkin, jossa ne syntyvät. Silloin alkaa tuon otaksuman ympärillä kärsivällinen, loogillinen järjen työ, joka tutkii, käyvätkö ne yhteen tunnettujen totuuksien kanssa, niiden muovaileminen ja tarpeen vaatiessa hylkääminenkin. Varmasti ei tämänkään menettelytavan avulla selvitetä mysteerioita, mutta väliin saadaan ihmeellinen tulos: voidaan asettaa ne sinne, missä Ilmestys sanoo niiden todellakin olevan, suunnilleen niinkuin tähtientutkijan määritellessä planeetan paikan, missä se sitten todella nähdäänkin. Ja silloin tulee usko, ellei se ole tullut jo sitä ennen. Tiedän, mitä teidän ratsionalistinne vastaavat.
— Ooh, sanoi Steinegge kuin anteeksipyytäen.
Voimakas tuulenpuuska syöksyi pauhaten kallion pensaihin synnyttäen metsässä hirveän melun, joka esti kuulemasta puhetta. Don Innocenzo, kasvot yhä hehkuen ja voimatta puhua, pudisti Steineggeä kohti ojennettua etusormeaan kuin tahtoen sanoa, että ratsionalistien vastaus ei ollut minkään arvoinen, kohotti sitten päätään kuin katsoakseen kasvoista kasvoihin tuota paholaisen tuulta, joka noin vain oli hyökännyt heidän keskusteluunsa tukahduttaakseen hänen todistelunsa kuin itsevaltiaan rahvaan ääni ja kamala rähinä. Heti kun voi jatkoi hän taas puhettaan.