Steinegge laskeutui tyttärineen tieltä alas nurmiselle rinteelle erään suunnattoman kallion varjoon, joka putosi suoraan jokeen. Sen vihreät, puhtaat aallot olivat kuin suloinen runoelma, vaikkakin vanha ja rahvaanomainen runoelma, jonka viaton sydän, liian täynnä rakkautta ja mielikuvia, runoili. Ne riensivät hypähdellen, nauraen ja laulellen kirkkaina aina epätasaista pohjaa myöten kivi- ja kukkarannoille. Ne hyväilivät nurmea, purivat kiviä; ja virran kapea juova sai silloin tällöin kiihkeitä väristyksiä, levittäen kevyttä kuohua ilmaan. Näihin moniin ääniin vastasi poppelien iloinen humina niiden kohotellessa teräviä huippujaan safiirinsinistä taivasta kohden.
— Ah, sanoi Steinegge:
So viel der Mai auch Blumen häuft zu Trost und Augenweide…
Edith keskeytti hänet:
— Isä, miksi sanoit minulle tuon asian?
— Minkä?
Että kerran tahtoisit elää minusta erossa?
— Oi, ei erossa. Minä vain tulisin viettämään jonkin ajan täällä. Mutta erossa ei koskaan. Ei millään tavalla erossa. Ymmärrätkö? Ei millään tavalla.
Hän sanoi nämä viimeiset sanat matalalla äänellä tarttuen Edithin molempiin käsiin.
— Niin, minä ajattelen nyt ensimmäistä kertaa, ettemme saa olla erossa minkään suhteen täällä sisällä.