Ja hän puristi Edithin käsiä sydäntään vastaan.
Edithin huulet ja sieraimet värähtelivät, ja hänen kurkkuaan puristi. Steinegge veti hänet mitään sanomatta alas nurmelle ja istuutui itse hänen viereensä.
— En, voi, sanoi hän melkein kuin itsekseen puhuen.
— Sydämeni on liian täysi. Se on totta, Edith, emme ole koskaan olleet oikein yhtyneinä. Muistatko iltaa, jolloin tulit, ja minä astuin huoneeseen sinun rukoillessasi? Millaista tuskaa tuottikaan se minulle silloin? Ajattelin, ettet voisi rakastaa minua, koska en uskonut niinkuin sinä. Ja seuraavana päivänä, kun olit messussa, muistatko, että olin ulkona sen ajan? Tiedätkö mitä tein?
Hän puhui ikäänkuin ei olisi tietänyt itkeäkö vai nauraa.
— Puhuin Jumalalle, rukoilin, ettei hän kävisi sinun ja minun väliin, ettei hän ottaisi minulta sinun rakkauttasi.
Edith puristi kiivaasti hänen kättään, huulet tiukasti kiinni ja hymyillen hänelle kostein silmin.
— Ja sitten sinä olit niin hyvä ja hellä minua kohtaan, että loit ympärilleni todellisen paratiisin ja minä ymmärsin, että Jumala oli kuullut rukoukseni. Se liikutti minua, kun näin, että Jumala salli sinun rakastaa minua niin. Olin onnellinen, mutta en aina. Kun menimme yhdessä kirkkoon, niin rukoilin ja kiitin Jumalaa sinun vieressäsi, mutta sydämessäni oli jotakin muutakin, jotakin kylmää ja kiusallista, aivan kuin olisin seisonut oven ulkopuolella ja sinä kaikkien edessä, alttarin lähellä. Minusta tuntui kuin olisin ollut niin äärettömän kaukana sinusta. Inhosin itseäni tuona hetkenä ja olin kylliksi tyhmä rakastamaan sinuakin vähemmän silloin. Kun sitten…
Hän epäröi hetken, kuiskasi sitten Edithin korvaan jotakin, johon tämä ei vastannut, ja jatkoi ääneen:
— Kuinka kärsinkään. Se asia inhoitti minua kaikkein enimmin. Ehkä niiden kiusallisten muistojen vuoksi, joita sydämessäni oli, ehkä siksi, että olin mustasukkainen tuolle piilossa olevalle miehelle, jolle sinä uskoit ajatuksesi. Ei ainoastaan mustasukkainen, pelkäsinkin häntä. Tunsin, että näkymättömänäkin ja tuntemattomana hän voi haavoittaa minua, ottaa minulta jonkin verran kunnioitustasi ja rakkauttasi. Tiedätkö, että väliin valvoin öitäkin tämän vuoksi? Sen jälkeen näin sinut taas samanlaisena minua kohtaan, unohdin ja kävin iloiseksi. Eilen, ollessani taas don Innocenzon kanssa hänen kirkossaan, tunsin, kuinka pitkän matkan olin muutamassa kuukaudessa huomaamattani kulkenut. Minusta tuntui, kuin olisin ollut kauan huokaillun maan avonaisella portilla enkä voisi astua sisään. Nyt, kuule minua, Edith tyttäreni.