Tämä käänsi äänettömänä kasvonsa häntä kohden puristaen yhä hänen kättään omassaan.
Olen astunut sisään, sanoi hän matalalla, värähtelevällä äänellä. Edith kumarsi päänsä alas ja painoi huulensa tuolle kädelle.
— Olen astunut sisään. Älä kysy minulta millä tavalla. Maailma näyttää minusta käsittämättömän toisenlaiselta nyt kuin ennen, kun sielussani olen päättänyt antautua kokonaan sinun uskollesi. Kuinka voi selittää sen, että minä lepään kaiken sen yllä mitä näen? Ja kuitenkin, en ole koskaan tuntenut tällaista levon tunnetta, joka minulle nyt vuotaa silmien kautta sydämeen. Sinä ehkä naurat, kun sanon, että tunnen suurta rakkautta johonkin, joka on luonnossa ympärilläni. Mitä sanot, Edith, kaikesta tästä?
Edith kohotti kyynelien kostuttamat kasvonsa.
— Vieläkö kysyt, isä? Vieläkö sitä kysyt? Muuta hän ei voinut sanoa. Jumala oli vastaanottanut hänen uhrinsa, oli palkinnut hänet. Hänen sielunsa oli tulvillaan tätä uskoa, johon sekaantui kuitenkin hämmästys ja harmi, ettei tuntenut itseään sen onnellisemmaksi.
— Oletko tyytyväinen? sanoi Steinegge laskeutuen alas kastelemaan nenäliinaansa veteen, jonka tarjosi sitten Edithille. Tämä pyyhki sillä hymyillen silmiään.
— Tiedätkö, olen tyytyväinen vielä toisestakin syystä.
Edith oli ääneti.
— Tiedän, että ystävämme Silla matkustaa pois palatsista. Siinä ei näytä olleen ollenkaan sitä pahaa, jota epäiltiin.
— Isä, sanoi Edith nousten, — tietääkö don Innocenzo siitä, mitä sanoit minulle ensin?