— Hiukan, vain hiukan.
Edith katsoi hetken isoa kalliota, johon hän melkein nojasi, kohosi sitten varpailleen poimiakseen halkeamassa kasvavan pienen kukan. Hän sulki sen onyx-medaljonkiinsa ja sanoi isälleen.
— Muisto tästä paikasta ja tästä hetkestä. — Sano minulle vielä kerran, lisäsi hän heikosti, — sano, että olet onnellinen ja että nämä ajatukset ovat syntyneet todellakin sinun sydämessäsi. Sano se minulle uudelleen, isä.
— Kas, missä he ovat! kuului ääni tieltä.
Edith ei sitä kuullut ja kävi taas istumaan nurmelle isänsä viereen, mutta tämä tunsi don Innocenzon äänen ja kääntyen häneen päin ilosta loistaen huusi:
— Näinkö pian?
Don Innocenzo näki, ymmärsi eikä vastannut.
— Herra kirkkoherra, sanoi Edith noustuaan isänsä kanssa tielle. — Nyt löydätte toisen Edithin.
Don Innocenzo koetti näyttää viattomalta, mutta onnistui siinä vain silloin, kun ei tehnyt sitä tahallaan.
— Onko se mahdollista? sanoi hän niin suuresti ihmetellen, kuin olisi ottanut aivan kirjaimellisesti sanat: toisen Edithin.