Marina seisoi keskellä huonetta avatuista ikkunoista tulvivassa valossa.
— Jätä auki, sanoi hän pojalle, ennenkuin kääntyi Sillaan päin. — Ja nyt, mene alas puutarhaan auttamaan isääsi ja Fannya. Heti!
Hän meni ulos käytävään kuunnellen hetkisen, kun poika astui alas portaita, ja kääntyi sitten nopeasti katsomaan Sillaa.
Hänellä oli yllään sama valkea puku sinisine koruompeluksineen kuin kuin edellisenä iltana; hiukset olivat epäjärjestyksessä ja kasvot kuolonkalpeat.
Silla kumarsi kohteliaasti. Kohottaessaan taas kasvonsa hän näki
Marinan kääntävän hänelle selkänsä ja kulkevan hitaasti ikkunaan päin.
Sieltä hän ryntäsi kiireesti käytävän ovelle ja uusi:
— Rico!
Mutta poika oli jo kaukana eikä kuullut huutoa. Sitten hän seisahtui katsomaan Sillaa toisen kerran ja sanoi:
— Ei ketään. Täällä ei ole ketään.
Silla ei voinut olla ymmärtämättä pitkää, intohimoista katsetta täynnä mykkiä kysymyksiä ja käsitti, että Marina oli pettänyt Vezzan, mutta hän pysyi liikkumattomana.
Silloin Marinan silmien tuli sammui yht'äkkiä.