— Katsokaa, sanoi hän mennen ovelle, — mikä rauha!
Hän nojasi ovenpieleen katsoen taivasta, joka alkoi peittyä pilviin. Tuhansia tähtiä välkkyi kuitenkin pilvien lomassa kuin suurissa, sinisissä ikkunoissa. Kirkon kello löi yksitoista.
— Vielä tunti ja tämäkin päivä on lopussa, sanoi hän. — Minusta tuntuu, että huomenna aurinko nousee toisen värisenä, ja sitten aina näen sen sellaisena. Kuinka monta vuotta vielä?
— Oo, monta! Toivotan teille sitä kaikesta sydämestäni.
— Enpä tiedä. Ajattelen äitiäni.
— Minkä tähden äitiänne?
Edith ei vastannut, hän tarttui keppiin, joka oli jätetty siihen seinää vastaan, ja piirteli sen kärjellä hiekkaan jotakin.
— Mitä teette?
— En mitään, sanoi hän ja pyyhki kepillä pois merkit.
Hänen isänsä ikkuna avautui silloin ja tämän kuultiin huudahtavan: